Some-ihmiset ovat kuin sopuleita, joiksi presidentti Mauno Koivisto kutsui 80-luvun toimittajia: juostaan yhden asian perässä ja käännetään suuntaa vasta, kun ensimmäinen uskaltaa tehdä sen ja sen jälkeen seurataan ”johtajaa”.
70-luvulla urheiluhullut uskoivat kaurapuuron ja mustikkakeiton voimaan, vaikka dopingia käytettiin kuin aseita villissä lännessä.
Kun doping oli saatu suurelta osin kitkettyä urheilusta, niin suomalainen ei enää uskonut puhtaaseen urheiluun paitsi silloin, kun Sami ”Musti” Jauhojärvi tai Iivo Niskanen voittivat yhdessä ja erikseen olympiakultaa. Kakkukahvien jälkeen johtosopuli päätti kuitenkin, että huippu-urheilu on doupattua lenkkeilyä.
Big Brotherin rantauduttua Suomeen ihmiset olivat haltioissaan, että vihdoinkin ihmiset saavat keskustella luonnollisesti. Kun kävi ilmi, että ohjelmat ovat käsikirjoitettuja, niin keskustelupalstoilla ihmeteltiin, miksi niitä sitten kutsutaan tosi-tv-ohjelmiksi.
Tosi-tv-ohjelmissa ihmisten suuhun – poikkeuksena esim. Suuren pudottajan punnitus – ei laiteta vuorosanoja, mutta kilpailijoiden aitoja tunteita ohjaillaan käsikirjoituksella.
En ole seurannut brittiformaattia tai tunne ”raamattua” eli kirjaa, jossa ohjeistetaan tarkasti mm. villan väritys, spiikkerin tapa kommentoida, kilpailujen ja pudotusten järjestäminen tai nukkumapaikat: pari, joka ei halua nukkua kumppaninsa vieressä, nukkuu sohvalla.
Mutta miettikää tilannetta, jos rakastuneen pariskunnan toinen osapuoli lähetetään ensin treffeille uuden sinkun kanssa, jota kukaan ei ole vielä nähnyt ja siitä suoraan sviittiin. Kohtaus on käsikirjoitettu, mutta tunteet ovat aidot eli totta.
Mika Heikkilä
Loading ...
