Espanjalainen mieheni joutui maaliskuussa yllättäen sairaalaan. Menin hänen kanssaan päivystykseen, jossa ainoat potilaat, joilla ei ollut saattajaa mukana, olivat ulkomaalaisia.
Päivystyksestä meidät ohjattiin osastolle, jossa mieheni oli kahdeksan yötä. Nukuin mieheni vierellä olleessa vierassohvassa, autoin häntä suihkussa käynnissä, kävin sanomassa hoitajille, kun tiputus oli päättynyt, vein hänet pyörätuolilla ulos, kun siihen saatiin lupa. Hän ei tarvinnut apua syömisessä. Samalla tavoin näin toimittavan viereisissäkin huoneissa.
Pari päivää mieheni sairaalaan joutumisen jälkeen pojat ja veljet matkustivat Aurinkorannikolle mukaan hoitorinkiin eli minä nukuin välillä kotona. Paikallisen työehtosopimuksen mukaan minulla oli oikeus olla kolme palkallista päivää poissa töistä. Kaikki tämä on osa espanjalaista kulttuuria. Tämä tapa, kuten espanjalaisten tervehtiminen poskisuudelmilla, oli tauolla ainoastaan koronapandemian aikana, mutta jälleen voimissaan.
Työssäni saan toistuvasti toimia kulttuuritulkkina espanjalaisten viranomaisten ja suomalaisten välillä. Suomalaisen joutuessa täällä sairaalaan espanjalaiset jaksavat ihmetellä, miksi perheenjäsenet eivät välitä läheisistään. Saan selittää heille, että Suomessa ei töistä saa vapaata, eikä Suomessa edes saa viettää aikaa sairaalassa kuin vierastunteina tai lapsen vuoteen vierellä.
Espanjan sosiaaliturva on pitkään perustunut perheiden ja sukulaisten varaan. En ota kantaa, mikä kulttuuri on parempi. Asuin neljä vuotta Tansaniassa ennen Espanjaan muuttoani ja sikäläisessä kulttuurissa yksilöä ei ole olemassa ilman yhteisöä. Maantieteellisesti ja kulttuurillisesti Espanja on lähempänä Tansaniaa kuin Suomea, vaikka Eurooppaan kuuluukin. Tärkeintä on yrittää hyväksyä, ymmärtää ja sopeutua paikalliseen kulttuuriin.
Loading ...
