Ruotsin työmarkkinoilla vallitsi 1980-luvulla kova palkkakilpailu eri liittojen välillä. Nimellispalkat nousivat ja inflaatio uhkasi, kun vielä veronalennukset kuumensivat taloutta.
Katseet kääntyivät 1990-luvun puolivälissä Suomeen. Sinipunahallitus Paavo Lipposen johdolla neuvotteli tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Nollakorotuksia tehtiin kerta toisensa jälkeen lähes ilman lakkoilua, inflaatio painettiin alle kahden prosentin ja yritysten taseet pulskistuivat. Talous kasvoi neljän prosentin vauhtia seuraavan vuosikymmenen alkuun asti.
Suomesta tuli maailman kilpailukykyisin maa ja uusia työpaikkoja syntyi 300.000!
Ruotsissa ihasteltiin saavutusta ja ihmeteltiin, miten Suomen kaltainen maa kykeni tähän.
Onnistuttiin, koska keskusjärjestöt kuten SAK ja EK lähtivät etsimään aidosti keinoja maan lamasta nostamiseen.
Vahva keskinäinen luottamus ja yhteinen näkemys päämäärästä sekä keinoista auttoivat historiallisen sopimuksen syntymiseen. Kumpikaan osapuoli ei hakenut pikavoittoja, vaan kaiken keskiössä oli Suomen talouden kokonaisetu.
Ruotsissa Suomen ihastelu johti pitkien neuvonpitojen jälkeen palkkakoordinaatioon. Ideana oli nyt paljon meilläkin puhuttu vientivetoinen malli. Siinä vientiliitot määrittelevät tason, jota muut liitot eivät saa ylittää.
Sopimus tehtiin työmarkkinaosapuolten kesken. Suomessa Petteri Orpon hallitus haluaa mallin lakiin.
Työnantajapuoli on vahvasti hallituksen tavoitteen tukena. Palkkakoordinaatiota tarvitaan kilpailukyvyn ja viennin vedon turvaamiseksi.
Eri asia on, pitääkö sitä kirjata lakiin. EK oli pitkään sitä mieltä, että valtiovallan tulee pysyä pois työmarkkinaratkaisuista. Muutenkin keskitettyä mallia kavahdettiin. Palkkojen haluttiin muodostuvan vapaasti yritysten tai alan maksukyvyn mukaan.
Tupo-sanaa, joka viittasi palkkakoordinaation, haluttiin poistaa kielestä. EK kieltäytyi osallistumasta työsopimusneuvotteluihin ilmoittamalla, että tästä lähin vain liitot ja yritykset neuvottelevat työehdoista
Keskitetystä palkkamallista puhuttiin liian kankeana ja nykyaikaan sopimattomana.
Nyt siitä on tullut yhtäkkiä Suomen kilpailukyvyn ja talouden pelastusrengas. Miten tässä näin kävi?
Syy on pitkälti sama kuin Ruotsissa oli: nimellispalkkakilpailun syntyminen liittojen välillä. Herätys Suomessa tuli, kun julkisten alojen liitot ryhtyivät vaatimaan muita suurempia korotuksia.
Erikoista edellä kerrotussa on se, että kaikesta pitää ottaa mallia Ruotsista. Ei luoteta omaan osaamiseen edes silloin, kun naapurissa meitä ihastellaan ja Saksastakin delegaatiot suuntautuivat Suomeen kyselemään palkkamallista.
Muiden ihailema malli sai meillä punakynää. Neuvottelemalla ja joustoelementtejä entiseen lisäämällä olisi päästy pitkälti siihen, mihin nyt lakkojen sävyttämässä Suomessa pyritään.
Nykyinen tilanne on valitettava. Luottamuspääoma katosi jo vuosikymmen sitten Suomen työmarkkinoilta. Yhteydenpidot osapuolten välillä ovat radikaalisti vähentyneet. Jatkuvaa yhteydenpitoa ei haluta.
Nykytilanteessa osapuolet eivät edes pyri sovittamaan esityksiään yhteistyöhakuisesti, vaan ajavat kylmästi omaa näkemystään.
Kaukana ovat Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen ajat, jolloin yhteistä näkemystä hierottiin toistuvasti yötä myöten. Ihalaisen tummenevista silmänalusista seurattiin, miten pitkälle neuvottelut ovat venyneet.
Loading ...
