Kaksi on jäljellä. Toisesta tulee voittaja ja Suomen uusi presidentti, toinen nielee tappion katkeraa kalkkia.
Pekka Haaviston ja Alexander Stubbin kaksinkamppailu on kahden kokeneen, sujuvasanaisen poliitikon mittelö, jossa keskustelu on sävyisää ja vähän väritöntäkin.
Eroja herrasmiesten välillä on vaikea löytää. Molemmat ovat liberaaleja arvoiltaan ja liikuttavan samaa mieltä niin talous- kuin ulkopoliittisissa asioissa.
Äänestäjät joutuvat kuitenkin punnitsemaan heidän välillään ja miettimään, mikä ehdokkaita erottaa. Silloin esiin nousee asia, jota on vältelty laajemmin julkisuudessa: Haaviston seksuaalinen suuntautuminen.
Lue myös
Kun Ylen vaali-illan tuloslähetyksessä kissa nostettiin pöydälle ja keskusteltiin Haaviston seksuaalisen suuntautumisen mahdollisesta merkityksestä äänestäjille, somessa älähdettiin. Kaiken tasoiset somejulkkikset pöyristyivät, kun presidenttiehdokkaan homoseksuaalisuudesta kehdattiin puhua.
Totuus on, että liki jokainen äänestäjä on sitä miettinyt ja tehnyt oman ratkaisunsa.
Suuri kansa osaa ajatella fiksusti ja maalaisjärjellä – ja siksi olisikin toivottavaa, että Suomessa osattaisiin keskustella sivistyneesti myös jostain syystä vaikeaksi ja herkäksi koetusta asiasta. Haavistolle asia ei varmasti ole herkkä tai vaikea, vaan luonnollinen osa häntä itseään.
Lue myös
Vaikenemalla ei voiteta mitään. Olisi puhdistavaa ja rohkeaa tuoda kansan syvät tunnot avoimesti esille. Että mitä siellä Savon sydämessä oikeasti mietitään, jos Linnan juhlissa seisoo miespari kättelemässä sotaveteraaneja. Tai miten käy valtiovierailuiden maissa, joissa homoseksuaalisuus on vaikkapa rangaistavaa?
Avoimella keskustelulla vältettäisiin ääripäiden älämölöä ja syrjintääkin.
Jokainen meistä varmasti tietää ja ymmärtää, ettei kenenkään seksuaalinen suuntautuminen määritä ihmistä tai hänen osaamistaan esimerkiksi työssä. Mutta joskus sekin itsestäänselvyys olisi hyvä sanoa ääneen.
Pääkirjoitus
