Päihderiippuvuuteen, yleisimmin alkoholismiin, on suhtauduttu vuosikymmenien ja vuosisatojen ajan hyvin erilaisista näkökulmista. Useat niistä ovat olleet moraalisia.
Juopottelu nähtiin vuosisatojen ajan syntinä, joka tuo muutkin hillittömyydet mukanaan. Myös yhteiskunnallisesti se on nähty paheena, jota pyrittiin valistuksellisesti kitkemään. 1800-luvun loppupuolella kansallista ryhtiä pyrittiin suoristamaan suitsimalla juopottelun pahetta raittiusseuratoiminnan avulla. Raittiusliikettä oli perustamassa Suomen kansallishistorian merkkihenkilöitä. Vastakohtana Turmiolan Tommille nähtiin suoraselkäinen, työtä pelkäämätön ja raitis kansalainen, joka ei haikaile juottotupien houkutuksien perään.
Alkoholismin hoitoa edustivat sotien jälkeisinä aikoina työleirit. Tässäkin lähtökohta oli kurinpidollinen. Heikkoutena sitä on myös pidetty. Vielä tänäkin päivänä jotkut ajattelevat, että kyse on vain itsekurista tai korkin kiinni laittamisesta. Näkökulmaa saatetaan alleviivata tarinalla Veikko-enosta, joka oli kova ryyppymies, mutta 50-vuotiaana väänsi korkin kiinni, tumppasi viimeisen tupakin ja kulki loppuelämänsä raivoraittiina puhumatta sen kummemmin asiasta tai oikein mistään muustakaan. Töitä kuulemma teki kovasti.
Näiden moraalisten näkökulmien vastapainoksi alkoholismi luokiteltiin sairaudeksi vuonna 1952 psykiatrian tutkimuksessa ja Pohjois-Amerikassa käytössä olevassa DSM-tautiluokituksessa. Yli 70 vuoden aikana tutkimustietoa on tullut valtavasti lisää aivojen kuvantamistekniikan kehityksen ja perinnöllisyystutkimuksen myötä.
Kuten monilla muillakin psykiatrian luokituksen alla olevilla sairauksilla, myös alkoholismilla on neurobiologinen tausta. Muutoksia normaaleihin alkoholin käyttäjiin verrattuna alkoholisteilla tapahtuu aivojen mielihyväjärjestelmässä, mantelitumakkeeseen kytkeytyvässä ahdistuneisuutta säätelevässä järjestelmässä sekä päätöksentekoa prosessoivassa etuotsalohkossa.
Käytännön tasolla nämä muutokset aiheuttavat pakonomaisen tarpeen seuraavalle ryypylle, kontrollin menetykset, ahdistuksen täyttämät krapulat, sietokyvyn kasvun, juomisen muuttumisen kohtuuttoman hallitsevaksi ilmiöksi ja sen jatkumisen haitoista huolimatta. Riippuvuus on kroonista eli yli ajan kehittyvää. Siksi se myös muuttaa kokonaisvaltaisesti siihen sairastunutta henkilöä aiheuttaen huolta myös läheisille. Kyseessä on varsin kokonaisvaltaisesti elämän laatua tuhoava sairaus ja onpa se kärkisijoilla työikäisten kuolinsyissä Suomessa. Perinnöllinen alttius on riippuvuuden merkittävin yksittäinen riskitekijä – toki se ei ole automaattinen tuomio.
Itselleni aikoinaan riippuvuussairauden luonteen ymmärtäminen oli vapauttava näkökulma. En ollutkaan kelvoton ihminen, joka olisi valinnut elämässään huonon ladun. Riippuvuussairaus ei ole tietoinen valinta.
Kukaan ei halua olla sairas. Myöskään kukaan päihderiippuvainen ei ole suunnitellut juomista aloittaessaan jäävänsä siihen koukkuun. On turha etsiä syyllistä, paljon tärkeämpää on hakea ratkaisuja.
Kuten monien sairauksien kohdalla myös alkoholismin hoitoon on kehitetty lääkkeitä. Ainoa laajalti levinnyt on disulfiraami eli Antabus, jonka tarkoitus on estää juominen. Juomisen vähentämiseen on myös etsitty lääkinnällisiä ratkaisuja ja parhaillaankin sellaista pyritään kehittämään esimerkiksi psykoaktiivisissa sienissä esiintyvän ainesosan pohjalta. Jos lääketutkimus jonain päivänä löytää ratkaisun, jolla alkoholisti kykenee vähentämään juomista, ansaitsee se mielestäni Nobelin palkinnon.
Toistaiseksi varmin keino päästä toipumaan riippuvuudesta on napanuoran katkaiseminen riippuvuuden kohteeseen eli päihteen käytön lopettaminen. Tämä ei ole suinkaan helppoa henkilölle, jonka mielihyväjärjestelmässä päihteen käyttö on muuttunut pakkomielteiseksi. Mahdollista se kuitenkin on ja asiantuntevaa apua haettaessa jopa todennäköistä.
Pakkomielteinen juomiseni ei ollut pahe vaan riippuvuussairauden seuraus. Samoin en koe raittiuteni olevan hyve tai selkärangan suoristusliike. Kyse on siitä, että päihteet eivät sovi ihmiselle, joka jää niihin koukkuun. Toipumisessa on kyse siitä, että tämän valinnan pystyy tekemään vapaaehtoisesti omaksi ja lähiympäristönsä parhaaksi. Tämä mahdollistaa myös kokonaisvaltaisen toipumisen riippuvuuden seurauksista. Raittiuden ei tarvitse olla raivokasta vaan se voi olla normaalia ja mukavaa elämää.
Veikko-enoja eli spontaania toipumista esiintyy, mutta onnistumisen mahdollisuudet kasvavat merkittävästi, jos ongelmaan hakee apua. Se ei koskaan ole häpeä – hoidon hakeminen sairauteen on mielestäni viisasta ja jopa luonnollista.
Loading ...
