Olin Syyriassa, joskus niin kauniissa maassa, viimeksi vuonna 2011. Haastattelin Suomen Lähi-idän instituutin silloista johtajaa Arabikevään johdosta iltapäivälehteen. Hän sanoi uskovansa, ettei jo useamman maan yli vyörynyt kansannousu ulotu Syyriaan asti.
Voisiko enää vääremmässä olla? Syyriasta lähdöstäni ehti kulua reilut pari viikkoa, kun raportoitiin ensimmäisestä yhteydenotosta opposition ja hallituksen joukkojen kesken. Siitä hetkestä on nyt kohta seitsemän vuotta ja sisällissodalle sodalle ei näy loppua.
Syyrian samoin kuin koko Lähi-idän ongelmien ydin on Osmanien ikuisena pidetyn valtakunnan hajoamisessa ensimmäisen maailmansodan seurauksena yhtäläisesti kuin länsimaiden, lähinnä Ranskan ja Iso-Britannian ahneudessa ja vallanhimossa.
Ranska otti Syyrian hallintaansa Kansainliiton mandaattialueena ja vasta toisen maailmansodan jälkeen se jakaantui kahteen itsenäiseen valtioon eli nykyiseen Syyriaan ja Libanoniin.
Brittien mandaattialueet puolestaan olivat Mesopotamia (Irak) ja Palestiina (Israel ja Jordania).
Vuodesta 1970 valtaa Syyriassa on pitänyt käytännössä niin paikallisten rahamiesten kuin Neuvostoliiton/Venäjän tukema as-Assadin alaviittiperhe.
Niin Syyrian taloutta pyörittävälle rahalle kuin Syyriankin kautta lonkeroitaan Lähi-itään levittävälle Venäjälle presidentti Bašar al-Assadin kukistuminen merkitsi vääjäämätöntä vaikutusvallan vähenemistä.
Ei ole kovinkaan suuri ihme, että islamilaista kalifaattia ajava Isis-järjestö löysi juuri sekasortoisen Syyrian offensiiviensa keskipisteeksi.
Ikävä kyllä länsimaissa ei osata vieläkään vetää eroa siihen, kuka oli uskonsodalla ratsastanut Isisin terroristi, kuka taas puhtaasti poliittista muutosta hakenut opposition edustaja.
Balkanilla tapahtui Jugoslavian perimyssotien aikana kauheita, mutta Syyriassa kauheudet ovat nousseet vähintäänkin potenssiin kaksi.
Siinä, missä Bosniassa kärsivät lähinnä miehet, kärsii Syyriassa lähes koko kansa. Itä-Ghoutan Doumassa viime viikonloppuna tehty kaasuisku todisti, että edessämme on sota, joka ei säästä ketään.
Viime lokakuiden Libanonin-matkani aikana sain omin silmin todistaa, miten Syyrian sisällissota vaikuttaa naapurimaihinkin. Alle viiden miljoonan asukkaan Libanonissa lasketaan olevan yli miljoona syyrialaista ja täsmälleen sama tilanne on myös Jordaniassa ja Turkissa.
Syyrian sotaa paenneita perheitä on tullut myös meille Suomeen, mutta saman tien auki jätettyä ovea ovat käyttäneet myös muut eli lähinnä irakilaiset ja afrikkalaiset.
Suurin ero on siinä, että Syyriasta ovat tosiaan lähteneet liikkeelle perheet, Irakista, Somaliasta ym. nuoret yksinäiset miehet.
Ei ole kovinkaan suuri yllätys, että Suomessa on lähtökohtaisesti vaiettu tänne pikaisesti pystytettyjen pakolaiskeskusten sisäisistä ongelmista, jotka ovat yleensä johtuneet eri kulttuurien ja vieläkin pahempaa islamin eri tulkintojen yhteentörmäyksistä.
Idealistisella tarkoitusperällä liikkuvalle suomalaiselle auttajalle tuntuu jostain syystä olevan ylivoimaista ymmärtää, että shiia ja sunni kämppäkavereina on jotain vielä paljon pahempaa kuin Lukon ja Ässäin kannattaja katsomassa peliä samassa aitiossa.
Mitä Syyriassa tapahtuu seuraavaksi? Pahin skenaario on se, että presidentti Donald Trump liittolaisineen päättää vastata venäläis-syyrialaiseen voimaan voimalla. Jos näin käy, on suurin kärsijä ensin Syyrian kansa ja seuraavaksi koko maailma ja kylmä sota on täällä taas.
Entä mitä Syyrian jälkeen? Pahaa pelkään, että iso tupeemies ottaa omaa asemaansa pönkittääkseen yhteen pienen rakettimiehen kanssa. Luoja suo, että olisin kerrankin väärässä.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
