Kun pandemia alkoi, teimme tietoisen valinnan lopettaa kättelyt ja vähentää muutakin kosketusta toisiin ihmisiin. Otettiin etäisyyttä.
Ruutuaika kasvoi yleisesti ja IRL-elämän (IRL= In Real Life = todellisessa elämässä) sijaan moni meistä on viettänyt ison osan valveillaoloajastaan ruutuelämää.
Puolitoista vuotta korona-aikaa ja moni meistä on oppinut katsomaan toisiaan. Katsomaan ja kuuntelemaan ruudulta kollegoita, asiakkaita, sukulaisia ja ystäviä. Etätöitä, etäyhteyksiä.
Minun elämäni ja työelämäni siirtyivät Espanjaan keskellä pandemiaa. Rajoitukset huomioon ottaen verkostoitumisesta tuli täällä mahdollista ja tärkeää. Tutustuminen uusiin ihmisiin on ollut parasta antia. Eikä vain työn puolesta.
Voin tunnustaa suoraan, että työelämässäni (ennen koronaa) käyntikorttini olivat alimman laatikon täytettä. Mielestäni täysin turhakkeita. Nyökkäilin mukana, kun tv-kasvo julisti, että viimeistään korona tappoi jo muutenkin kärsivät käyntikortit.
Ja siinä seison uuden kivan ihmisen edessä tilaisuudessa, joka on kohta päättymässä. Miten vaihdetaan yhteystietoja, pidetään toisemme muistissa?
-Onko sulla käyntikorttia?
Yhtäkkiä käyntikortista on tullut minulle Espanjassa tarpeellinen ja jopa välttämätön hyödyke. Sellaisen puutteessa askartelimme juuri eräässä tilaisuudessa uuden ihmisen kanssa postit -lapuista itsellemme käyntikortin vastineet. Eipä tullut mieleen käyttää QR-koodia tai muuta digitaalista kyhäelmää paperisen vastineeksi.
En tee vastakkainasettelua; ”digiä vai paperia”. Totean vain omalta kohdaltani, että kummallakin on tärkeä paikkansa. Ehkä ihan kaikelle painetulle ja paperiselle ei ole hyvää digitaalista vastinetta? Tai edes tarvetta.
Nautin paperisen lehden lukemisesta kahvilassa. Nautin myös lehden lukemisesta ruudulla. Minä tarvitsen molempia: Ruutua ja paperia.
Niina Sinisalo
Kirjoittaja on sisällöntuottaja, joka kirjoittaa tekstejä suomalaisille yrityksille.
Loading ...
