Suomi on tunnettu sopimusyhteiskuntana, jossa mellakoiden ja lakkojen sijaan istutaan kokouksissa, kokouksien perään ja yhteisesti hyväksytyillä kompromisseilla tullaan ulos.
Nyt tahti on toinen. Epäluottamus hallituksen ja ay-väen välillä on ennen näkemättömän syvä. Kukaan ei enää tunnu tietävän, miten päästään pattilanteesta ulos.
Surkuhupaisinta on se, että hallitus vakuuttaa pelastavansa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Vasemmisto-oppositio ja ay-väki huutavat yhteen ääneen, että hallituksen toimilla tuhotaan niin hyvinvointi- kuin sopimusyhteiskunta.
Ihan tämän päivän asia ei eri osapuolten luottamuspääoman hiipuminen ole. Se on kehittynyt hiljalleen ja kärjistyy nyt äärilleen.
Itse asiassa työmarkkinoiden luottamuksellisten välien heikkeneminen alkoi jo kahdeksan vuotta sitten. Tuolloin Elinkeinoelämän Keskusliitto ilmoitti yksipuolisesti, ettei se enää ole sopimusosapuoli.
Näin päättyi 22 vuotta kestänyt keskitettyjen tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tekemisen mahdollisuus.
Neuvottelut hajautuivat liitoille ja yritystasolle. Palkkakoordinaatiosta tuli äärettömän vaikeaa, koska eri alojen intressit ovat pahassa ristiriidassa ja sopimusten pituudet ja päättymiset vaihtelevat.
Vielä vaikeammaksi menee, kun hallituksesta tuli työmarkkinaosapuoli. EK:n roolina on sivusta seuraaminen, kommentointi ja lobbaus.
Tupoissa oli hyvät ja huonot puolensa. Parasta oli yhteisen tilannekuvan määrittäminen ja tilanteeseen sopivien tavoitteiden asettaminen, kuten kilpailukyvyn ja työllisyyden nosto, inflaation kurissa pitäminen ja julkisen talouden tasapaino.
Nyt hallitus määritteli tavoitteet ja keinot. Tuli yksipuolinen Ruotsin malli, josta puuttuvat pitkälti työntekijän oikeuksia suojaavat osat.
Hallituksen tilannekuva on oikea, syvässä suossa ollaan. Keinoista suosta nousemiseksi vallitsee valtava ristiriita. Oppositio on välikysymyksineen hallituksen kimpussa ja ay-liike banderolleineen turuilla ja toreilla.
Luottamuksesta ja yhteistyökyvystä ei ole jäljellä edes rippeitä.
Väistyvä presidentti Sauli Niinistö peräsi yli vaalikausien menevää yhteistyötä opposition ja hallituksen välillä Suomen pelastamiseksi.
Alexander Stubb ja Pekka Haavisto näyttivät, miten sivistyneesti ja toista kunnioittaen voidaan politiikassa toimia.
Esimerkit ja puheet jäävät vaille merkitystä, kun ay-väki ja hallitus maalaavat itseään nurkkaan. On vaikea päästä ulos rumia jälkiä jättämättä.
Suomella on nyt paremmat lähtökohdat kuin 1990-luvun laman jälkeen. Ei ole pankkikriisiä, eikä pelkoa ulkomaisten rahahanojen sulkeutumisesta.
Kaikki on omissa käsissä. Mutta kuka katsoo Suomen etua lyhyellä ja pitkällä aikavälillä? Haetaanko kompromissien sijaan selkävoittoja?
Ne eivät ole koskaan tuottaneet kuin kostomentaliteettia. Menetykset työmarkkinauudistuksissa kuitataan viimeistään liittojen välisissä neuvotteluissa.
Kansanedustajat ja ay-väki puhuvat siitä, miten he toivovat sovun löytyvän ja lakkojen loppuvan. Toivo ei auta, jos ei ole halua, eikä kykyä kuunnella toista osapuolta ja sopia.
Loading ...
