Meillä on nyt laajennetussa perheessä suomalais- venäläis- ukrainalainen vävypoika. On ollut upea seurata omien lasten avoimuutta eri kansallisuuksiin ja ystävyyssuhteita, jotka muodostuvat ilman erottelua kansallisuuden, ihonvärin tai muun ominaisuuden perusteella.
Matkasimme viikolla Málagan vanhaan kaupunkiin ja tunnelma oli kansainvälinen ja samalla historiallinen. Rakennukset henkivät historiaa ja myös usein kovin raakoja ja brutaaleja tapahtumia, joita ihmiskunta on vuosien saatossa kokenut.
Sota on meille suomalaisille hyvin läheltä koskettava asia. Ei ole vielä kulunut montaa sukupolvea, kun rintamalla taisteltiin itsenäisyydestä ja vapaudesta. On tutkittu, että ylisukupolviset traumat jatkavat meissä kulkua kehossa ja ajatuksissa useita sukupolvia. Muistelisin, että jopa neljä sukupolvea. Kohta kaksivuotias lapsenlapseni olisi Suomen sotien jälkeen nyt neljäs sukupolvi sodassa olleista. Mutta miten käy nyt? Emmehän ala vihaamaan naapurikansojamme, vaan pelkästään sotaa?
Muistan Suistamosta lähteneen äitini isän, ukin, rintakehään koteloituneet kranaatinsirpaleet. Sortavalasta saapuneen isän äidin Singeri ompelukoneen, jonka sain perintönä ja josta hän minulle kertoi, miten rautatieasemalla satoi kaatamalla ja ompelukoneen pinta meni rikki ja miten joku varasti vasemmanpuolisen nappilaatikon.
Evakkojen lapsenlapsena sain rikkautena ja perintönä vahvan karjalaisuuden ja ortodoksisuuden. Minun lapsuuteni aikana nämä asiat eivät olleet enää stigma tai häpeä. Sotaveteraanit ovat aina olleet sydämessäni merkityksellisessä paikassa. Useiden vuosien ajan keräsimme musiikkitapahtumin paikallisille sotaveteraaneille lipputuloja, jotka osoitimme heille ja heidän leskilleen kotona annettaviin tukipalveluihin. Sotaveteraanikuorokin esiintyi aina tapahtumissamme.
Ihaninta on ollut huomata, miten lapsillani ei muistamisen ja kunnioituksen rinnalle kasvanut ”ryssävihaa”, vaan heidän ystävät ovat juuriltaan mistä tahansa, he suhtautuvat kaikkiin ihmisiin avoimin mielin. Ortodoksiopetuksen tunneilta he ovat saaneet muun muassa monta venäläissyntyistä ystävää.
Kävelimme Málagassa ja tyttäreni poikaystävä totesi tyttärelleni, ensiksi innoissaan, että kun sinä toit minut toiseen kotiisi, minä vien sinut seuraavan kerran Ukrainaan. Ja jatkoi sitten hiljempaa, että en tosin tiedä milloin ja meneekö vielä kauan. Kosketti.
Loading ...
Sota ei ole pelkästään Putinin vika, vaan myös venäläisten, koska kansan enemmistö sitä kannattaa. Meillä on siis oikeus vihata Venäjää sydämemme pohjasta ja tämä tunne ei ainakaan yhdessä sukupolvessa häviä. Ei enää mitään kauppasuhteitakaan idän suuntaan ja pidetään raja kiinni.