Maapallon eläinkirjo on ainutlaatuinen, tuntemaamme avaruutta myöten. Planeetalla nimeltä maa on kuitenkin iso ongelma: ihminen. Ilman ihmistä homma olisi tasapainossa ja maassa olisi tavallaan rauha vaikka siellä olisikin olemassa tiettyjä elämisen riskejä.
Evoluutio, niin mainio asia kun onkin, on kuitenkin kehittänyt ihmisen, joka mielestäni on nyt kasvanut mittoihin, joka muistuttaa syöpää luonnon niin hienossa systeemissä. Onko kysymyksessä siis kasvain, joka nerokkuudellaan tuhoaa toivottavasti itsensä ennen maapalloa? Tämä syöpä on niin itsekäs, ettei se kaihda keinoja vain oman itsensä paisuttamiseksi. Muu luonto on sille vain keino tehdä etäispesäkkeitä ympäri Telluksen.
Voiko tätä syöpää kuitenkin hoitaa, tai kokonaan parantaa? Orastava toivo siitä on hänessä, kasvaimessa itsessään. Osa tästä ”syövästä” huutaa jo apua ja yrittää estää näiden etäispesäkkeiden lähettämisen. Onko kuitenkin ainoa keino pysäyttää tämä hirvittävä tappaja se, että muu luonto hyökkää rajusti syövän omin konstein häntä itseään vastaan. Siinä sitten rytisee ja pallo natisee liitoksissaan, ne luonnon konstit kun ovat kuitenkin ylivertaisia.
Ihminen on aina hamuillut oikeuksia, vastuut ovat olleet sivuseikka ja vastuunkantajaksi on joutunut luonto itsessään. Miten se sitten voi vastuunsa hoitaa? Ainakin luonto antaa joka hetki merkkejä tulevasta, kun ei ihminen ota vastuuta tekemisistään. Nyt tuntuu aika hassulta ne puheet ulkoavaruuden uhasta, kun oma planeetta mätänee jalkojen alla odottaen sitä oikeaa vedenpaisumusta.
Vesa Uusi-Kilponen
Loading ...
