Välillä käy niin, että joku asia mennä mäjähtää niin sanotusti tunteisiin. Silloin saattaa mieleen tulla ja jopa suusta ulos livahtaa asioita, joita ei oikeastaan tarkoita. Itselleni näin kävi viime lauantaina.
Tilanne oli sellainen, että piti päästä Fuengirolan markkinoille. Ostoslistalla oli muun muassa kaasupullo, joten autolla oli mentävä, ja vieläpä jotenkuten järjellisen etäisyyden päähän päästävä parkkiin.
Yrityskonsulttien terminologiaa käyttäen, tiesin että edessä oli ”haasteita”. Mutta olin varautunut. Aikaa oli riittävästi, joten väistämätön kortteliralli ajeltaisiin maltilla läpi, kunnes sopiva paikka löytyisi.
Ensimmäisen kymmenen minuuttia kiertelin aivan feria-alueen lähellä. Ei mainittavaa menestystä parkkipaikan löytämisessä. Ei mainittavaa rakoilua mielenrauhassa.
Seuraavaksi aloin laajentaa etsintöjä. Näin kuluivat seuraavat viisitoista minuuttia. Tuloksena yksi vapautunut parkkipaikka, jonka nappasi edessäni madellut auto. Pulssissa alkavaa nousua.
Tämän jälkeen vaihdoin lähestymistapaa. Valitsin korttelin, joka on alueen vieressä ja jossa on paljon parkkiruutuja. Päätin ajaa samaa korttelia ympäri kunnes arpa suosii. Ei suosinut. Tai suosi, seuraavan viidentoista minuutin aikana kahdesti. Juuri edessäni ajanutta kuskia. Hengitys alkoi käydä raskaammaksi.
Vartti on muuten suht pitkä aika rullata ympäri yhtä korttelia. Siinä määrin pitkä, että se riitti minulle. Lähdin kokeilemaan joen kantta. Lähdin, vaikka tiesin sen turhaksi. Kaikki ruudut täynnä, kymmeniä autoja jo valmiiksi sakkopaikoilla, ja parikymmentä autoa tuplaparkissa kyttäämässä ja odottamassa mahdollisesti vapautuvaa ruutua. Kymmenen minuutin saldo: nolla paikkaa, keskiraskas keljutus ja otsikonmukainen huudahdus.
Lopulta paikka löytyi, vaatimattoman 55 minuutin korttelirallin jälkeen, Avenida Acapulcolta.
Ei. Mitään. Järkeä.
Seuraavan kerran kun tarvitsen tyhjää kaasupulloa, ajan taksilla Portugaliin hakemaan sen.
Janne Leipijärvi
Loading ...
