Etelä-Korean Pyeongchangissa – tuskin olen ainoa, jolle tulee nimen takia ikävä Soulia – ovat meneillään olympialaiset eli Olympiset leikit tai Olympiska Spel, kuten Hufvudstadsbladet niitä edeltäneitä Zappaan olympialaisia jo vuonna 1870 nimitti. Koossa on maailman kirkasotsainen urheileva nuoriso, kuten nykyaikaisten olympialaisten isänä pidetty paroni Pierre de Coubertin toivoi.
Nykyaikaisten olympialaisten isä voisi toki olla myös kreikkalainen liikemies Evangelis Zappas, ellei hän olisi välimerellisenä machomiehenä halunnut pitää omia leikkejään panhelleenisinä eli avoimina ainoastaan kansallisuudeltaan kreikkalaisille miehille.
Elettiin 1980-luvun puoliväliä, kun sain tehdä Kreikan Olympiassa toimivan Kansainvälisen Olympia-akatemian kutsumana matkan antiikin olympialaisten lehtoon eli ikiaikaisille marmoristadionin jäänteille ja samalla myös hautapaadelle, jonka alla lepää de Coubertinin sydän.
Tunsin tosin itseni enemmänkin nekrofiiliksi kuin aidoksi pyhiinvaeltajaksi. De Coubertinin sydämen haudalla ei sentään näkynyt ihmisiä vasara kädessä, kuten näkyi erään toisen suurmiehen hautapaikalla Jerusalemissa.
Paroni de Coubertin halusi luoda olympialaiset tapahtumaksi, missä sotaiset aatteet, kuten kaikki muutkin maailman pahuudet unohtuvat. Ihme on, ellei olympiaparonin maallisen tomumajan loppuosa Sveitsin Lausannessa heitä hyrrää nykypäivän menon takia. Paroni tuskin olisi hyväksynyt menoa, missä suunnanantajia ovat niin mainosmiljoonat, doping kuin korruptiokin.
Väite siitä, että kaikkien suurimpien urheiluliittojen johto olisi saanut korruptiokoulutuksensa kommunistisessa Itä-Euroopassa tai vähintäänkin Afrikassa ei ole perusteeton. En ole yksin väittäessäni, että niin Sotshin kuin Pyeongchangin olympialaisista tai vastaavasti Venäjän (2018) tai Qatarin (2022) jalkapallon MM-kisoista päätettäessä on iso raha siirtynyt myös päättäjien taskuun.
Mutta onko sillä toisaalta väliä, kuka kisat järjestää? Kansalaisoikeuksien rajoittamisesta kuin sen enempää suoranaisista puhdistuksistakaan ei jostain kumman syystä kirjoitettu edes vuonna 1936 tai vuonna 1980, jolloin kisajärjestäjinä olivat Natsi-Saksa ja totalitarismista kärsivä Neuvostoliitto.
Tuntee olympiahistoria toki hienojakin kisavalintoja. Niitä olivat muun muassa Helsinki 1948 ja Tokio 1964. Molemmissa tapauksissa maailma halusi viestittää, että ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan sodan toivotaan olevan ohi. Ikävä kyllä tämä viesti ei ole mennyt vieläkään täysin perille vai mitä herrat Vladimir, Donald J. ja Kim.
Olympiahistoriaan liittyy myös tuhansia tarinoita. Itse olen tavannut kertoa kansainvälisille ystävälleni tarinaa painija Verner Weckmanista, joka voitti keskiraskaan sarjan painikullan niin Ateenassa 1906 kuin Lontoossa 1908. Nokian edeltäjän eli Kaapelitehtaan toimitusjohtajana Weckman joutui tekemään kauppaa erityisesti Neuvostoliiton kanssa.
Weckmanilla kerrotaan olleen tapana kysyä kauppakumppaneiltaan, kuka oli Venäjän ensimmäinen olympiavoittaja. Kun vastausta ei saatu tai se oli väärä, hän murahti elämäkertansa mukaan painokkaasti: ”Se olen minä!”
Palataan takaisin nykypäivään eli sanahirviö Pyeongchangiin. En pidä itseäni hiihdon ystävänä, mutta miesten yhdistelmähiihtoa seurasin ihaillen. Ihailin sitä, miten uhrautuvasti hengityselinsairaat norjalaiset taistelivat pysyäkseen terveiden urheilijanuorukaisten vauhdissa mukana. Se oli sisua se.
Jos minä olisin päävalmentaja Reijo Jylhä, komentaisin Iivot ja kumppanit saman tien sairastuvalle kylmänköhää valittamaan.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
