Suomalaisen elokuvan kultasormeksikin mainittu kirjailija-käsikirjoittaja Marko Leino vertaa itseään Mika Waltariin.
Mutta vain viitaten Waltarin lausumaan, ettei halua kohdata lukijoita, ettei tuottaisi heille pettymystä. Hänkin haluaa olla tunnettu vain töittensä kautta.
– Myyn kirjojani, en itseäni, sanoo vaatimattoman oloinen Leino.
Leinon vetäytyvyydessä ei ole niinkään kyse ujoudesta kuin siitä, että Leino ei halua tulla lukijan ja tämän lukukokemuksen väliin.
– Mitä enemmän lukija kirjailijasta tietää, sitä enemmän kirjailijan hahmo kokemukseen vaikuttaa, hän selittää.
Leinosta saa yhtä aikaa valppaan ja rennon vaikutelman. Hänellä on tarkkailijan katse, jossa pilkahtelee viikarimaista komiikan tajua. Tarkasti huomioita tekevä luova mieli on tukevasti läsnä, mutta samalla se vaeltelee vihellellen jossain kauempana jo lennättämässä uutta ajatusta, tarinaa. Sillä on tapana lähteä liikkeelle pienestä yksityiskohdasta.
– Yleensä joku asia alkaa vaivata, se voi olla vaikkapa kuva. Mitä pienempi sen parempi. Siitä syntyy alkutilanne, joka johtaa johonkin. En päätä etukäteen minne, vaan annan itselleni luvan harhailla, jopa eksyä. Matka on se juttu. Sama pätee omaan elämäänikin.
Sivukirjaston kasvatti
Nuoruudenhaaveissaan Leino ei nähnyt itseään kirjailijana vaan rockmuusikkona. Tapahtumien kulkua hän selittää porttiteoriaa soveltaen.
– Rocklyriikan kautta siirryin ensin runouden, sitten teatterin puolelle. Yhtäkkiä huomaan kirjoittavani proosaa. Nyt kirjoitan elokuvia ja proosaa, kuuluu Leinon CV:n synopsis.
Kaiken takana on sattumien sumean summan lisäksi vino pino kirjoja. Leinon kohdalla arsenaalia oli keskimääräistäkin enemmän. Hänen ja siskonsa yhteisen huoneen seinän takana nimittäin sijaitsi sivukirjasto, josta sängyllään makoillut Marko-poika saattoi kuulla leimauslaitteen lonksahdukset.
Koska talonmies-isällä oli kirjaston avain, lukemiseen hurahtanut poika kävi myös iltaisin salaa lainaamassa teoksia.
– Osasin matkia kirjastonhoitajan käsialaa. Kirjastokorttini numero oli 13. Kun täytin 12 vuotta, vaaleanpunainen kortti vaihtui vaaleansiniseen ja sain lainata aikuisten kirjoja. Ensimmäiseksi lainasin Danten Helvetin, ihan nimen takia, Leino muistelee hörötellen.
Lautalta toiselle
Leinon parikymmenvuotinen taiteilijaura on suomalaisittain vaikuttava. Hän sai nimeä jo esikoiskirjallaan Miehen tehtävä (1999), joka voitti arvostetun Kalevi Jäntin palkinnon. Sen jälkeen hän on kirjoittanut toistakymmentä romaania sekä elokuva- ja tv-sarjakäsikirjoituksia. Hänen kynästään ovat syntyneet muun muassa Minä ja Morrison (2002), Matti (2006), Joulutarina (2007) ja Puhdistus (2012) -elokuvien käsikirjoitukset. Hänen proosateoksiaan on käännetty 16 kielelle.
– Kun esikoiskirjani palkittiin, pystyin heti jäämään friikuksi. En ikinä ole suunnitellut mitään, olen vain ajautunut seuraavalle lautalle.
Hän pitää omalta kannaltaan hyvänä tilanteena sitä, että voi vuorotella romaanien ja käsikirjoitusten kanssa. Työt vaativat kuitenkin hyvin erilaista otetta.
– Romaani on alusta loppuun mun. Kirjassa koko orkesteri tekee, mitä haluan. Kässärin taas luovutan pois ja ohjaaja, ja näyttelijät antavat siihen oman panoksensa. Lopputulos on usein itselle ihan uusi ja joskus myös pettymys, mutta se pitää nöyränä. Sama biisi soi eri tavalla, kun on eri orkesteri.
Leino kertoo kirjoittavansa käsikirjoituksiinsa tarkkoja näyttämöohjeita ja paljon alatekstejä, koska hän haluaa tekstin idean välittyvän katsojalle saakka.
– Oma ajatteluni on tässä suhteessa millintarkkaa. Kuulen ja näen, miten mikäkin repla kuuluisi sanoa. Peli on katsojan kannalta menetetty, jos idea ei mene perille. Elokuvan taika syntyy siitä, että kohtaus on uskottava ja katsoja on valmis sen uskomaan.
Omia suosikkielokuviaan Leinon on vaikea suoralta kädeltä nimetä, koska hän ammattilaisena tulee seuranneeksi enemmänkin elokuvien syvärakennetta kuin tarinaa. Kohtauksien uskottavuutta, kerronnan rytmiä ja niin edelleen. Muutamia kuitenkin nousee mieleen.
– Kuolleiden runoilijoiden seurasta pidin varsinkin nuorempana. Ulkomaisista Gladiaattori on todella vaikuttava. Omista käsikirjoituksistani pidän eniten Kotirauhasta. Samuli (Edelmann) vetää siinä hyvin.
Elokuvia Fugeen
Viime syksynä Leino muutti vaimonsa Hannelen ja tyttärensä Adan, 5, kanssa Helsingistä Fuengirolaan kokeilemaan, miltä lumettomampi talvi tuntuisi. Paikka oli tuttu aikaisemmilta matkoilta ja tuleminen tänne tuntui helpolta.
Pian tänne tultuaan Leino alkoi saada käsikirjoittamansa Yösyöttö-elokuvan FB-sivun kautta kyselyitä mahdollisuuksista saada elokuva nähtäväksi myös Aurinkorannikolla. Hän ryhtyi tuumasta toimeen ja postasi Costalla mitä tahansa ja koska tahansa -palstalle kyselyn, jossa kartoitti kiinnostusta suomalaisten elokuvien näkemiseen Aurinkorannikolla. Reilussa vuorokaudessa tiedustelu sai yli 300 tykkäystä.
Samaan aikaan Jukka Kataja-Rahko ja Miia Paukkunen olivat Fuengirolassa liikkeellä saman asian kanssa.
– Päätimme yhdistää voimamme. Perustimme Fugen Elokuvan Ystävät -elokuvakerhon ja ryhdymme esittämään suomalaisia elokuvia yksityisnäytöksinä Cine Alfil -teatterissa 12.12 alkaen. Ensimmäiseksi esitetään itse oikeutetusti Yösyöttö, koska siitä kaikki lähti omasta puolestani liikkeelle, mutta ennen kaikkea siksi, että muutama elokuvan kohtaus on kuvattu Fuengirolassa.
Tiina Piha
Loading ...
