Minulta silloin tällöin kysytään, olenko tosiaan ihan yksin, ilman puolisoa. Kysymys esitetään kummastellen, huolestuneeseen sävyyn, ja minun annetaan ymmärtää, että energiat kannattaisi nyt suunnata kumppanin etsintään – ennen kuin on liian myöhäistä. (Myöhäisyys ilmeisesti viittaa korkeaan ikääni, vaikka en edes vielä tiedä, mitä haluan tehdä isona.) Jotkut jopa tulkitsevat yksinolemisen tarpeeni totaalisen väärin, ”ei sille kelpaa kukaan”, sanovat. Statukseni – jos minulla sellaista edes on – kärsii, sosiaalista painetta pariutumiseen on yhteisön osalta havaittavissa, mutta yksinasuminen on – yllätys, yllätys! – niin ihanan ylellistä, että suosittelen sitä kaikille itseni kaltaisille egoisteille, jotka eivät ole halukkaita mukauttamaan työ- tai muuta elämäänsä kehenkään toiseen ihmiseen. Itse asiassa: mielestäni kaikkien aikuisten tulisi voida asua yksin, siten välttyisimme monelta pahalta, kuten esim. raskailta avioeroilta, perheväkivallalta, katkeruudelta, oman itsensä hylkäämiseltä jne.
Onnittelen itseäni siitä, että maltan olla hiljaa, esittämättä uteliaille vastakysymystä – miten jaksatkaan olla puolisosi kanssa, ikävystymättä kuoliaaksi, vuodesta toiseen, tietäen tasan tarkkaan toisen ajatukset ja seuraavat sanat? Kun puheenaiheet, jos niitä nyt sitten enää edes on, liikkuvat lähinnä siinä, syödäänkö tänään silakkaa vai salakkaa tai miten urheilutapahtumien televisioinnit vaikuttavat päivän muuhun ohjelmaan…
Naiselle yksinolo ei useinkaan ole ongelma, sehän voi olla suorastaan helpotus. Mies-parka (sorry, boys!) tarvitsee kehdosta hautaan jonkun, joka toimii henkilökohtaisena assistenttina: kokkaa, täyttää kalenteria, siivoaa, ostaa vaatteet, organisoi lomat, huolehtii merkkipäivät ja hankkii lahjat, pesee, silittää ja, tietenkin, antaa seksiä. Naisella sen sijaan pesukoneen käyttöohjeet ovat geeneissä, ruoanvalmistus/vaatehuolto sujuvat vaivatta ja muutkin multitaskaustehtävät käyvät käden käänteessä. Jos lisääntymishalua tai -aietta ei (enää) ole, yksinoloon liittyy harvoja haittoja. (Hetken pohtimalla saan mieleeni kuitenkin pari: matkaseuran ja seksin puutteen. Kuollakin saatan yksin, jos sairauskohtauksen sattuessa kukaan ei ole apua hälyttämässä.) Ekonomiakaan ei huoleta, pystymme vaivatta vastaamaan yhden hengen talouden kuluista, vaikka vuokran- tai lainanmaksajia olisikin vain yksi. Trendi on kuitenkin selvä: yksinasuminen yleistyy, Suomessakin jo lähes puolet kotitalouksista on yhden hengen koteja. Olen siis trendissä.
Yksinolo ei suinkaan ole yksinäisyyden synonyymi. On muistettava erottaa yksinäisyys, tuo vuosisatamme taakka, vapaaehtoisen ja valitun yksinolon suloisesta leppoisuudesta. Japanissa perustettiin vastikään yksinäisyyden ministeriö, joka pyrkii ehkäisemään itsemurhia: viime vuonna oman käden kautta kuolleiden määrä oli kaksinkertainen esim. koronakuolemiin verrattuna.
Olosuhteiden ja elämäntilanteen pakottama yksinolo on tuskallista ja surun täyttämää, mutta vapaasti valittu yksinolo saa meidät kukoistamaan. Olen ehjä, en vajaa eikä minulta välttämättä puutu mitään, vaikka olenkin yksin. VailliNaisena minua pidät kenties vain sinä.
Suvi Kauranen
Loading ...
