Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Elämme poikkeusaikaa. Olemme hämmästyneet ja pelästyneet, miten pieni mikroskooppinen virus on saanut koko maailman sekaisin. Mieleen nousee kysymys: Miten tästä selvitään?
On selvää, että huoli leimaa monien elämää. Epävarmuus raskauttaa arkea. Kaiken taustalla on etenkin sairastumisen ja kuoleman pelkoa. Se on aivan luonnollista myös minulle tässä tilanteessa.
Yhteisöllinen toivo on tärkeää nyt kuten ennenkin. Ihmiskunta on kohdannut monia kulkutauteja aiemminkin, kuten mustan surman 1300-luvulla. Jo silloin etsittiin hyviä keinoja ja toivoa selviytyä tilanteesta. Tuolloin syntyi esimerkiksi ars moriendi -kirjallisuutta. Ne käsittelevät oikeanlaista tapaa suhtautua kuoleman läheisyyteen. Teologit laativat silloin ohjeita, joilla ihmisiä neuvottiin suhtautumaan tilanteeseen kristillisesti, siis soveltamaan evankeliumia pelottavaan tilanteeseen. Tuon ajan oppaat perustuivat näkemykseen siitä, että ihminen tekee voitavansa, loppu on korkeimman kädessä. Niinhän se on nytkin.
Liialliseen synkistelyyn ei ole syytä. Silti meitä muistutetaan, että emme ole täällä pysyvästi. Tätä tosiasiaa ei ole helppo myöntää. Näinä vaikeina aikoina se tulee kuitenkin monen mieleen. Helpointa olisi unohtaa koko asia. Meille kaikille on annettu kuitenkin tietoisuus omasta rajallisuudesta. Sen kautta meidän on lopulta määriteltävä elämämme ja olemassaolomme rajat. Niin minunkin.
Olkaamme luottavaisia. Yhteisöllinen toivo kantaa tänäkin päivänä. Mauno Koiviston sanoin: ”Ellemme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, olettakaamme että kaikki käy hyvin.”
Hannu T. Korhonen
Loading ...
