Siellä ne nyt sitten ovat käynnissä. Yleisurheilun MM-kisat Dohassa, Qatarissa. Jo etukäteen loputtomasti paheksutut ja epäilemättä melkoisen vanan peräänsä jättävät urheilukarnevaalit.
Milloin viimeksi pysähdyit miettimään sanaa ”yleisurheilu”? Ai et milloinkaan. No, mietipä nyt. Se on aika kummallinen sana. Yleisurheilu.
– Mitäs sä harrastat?
– No mä niinku ihan silleen yleisesti urheilen…
Pikemminkin yleisurheilu on nykyään hyvin spesifistä urheilua. Laitapa kuulantyöntäjä korkeushyppypaikalle tai maratoonari moukarihäkkiin, niin aika yleisesti jää urheilematta.
Oikeastaan ainoita ”yleisurheilijoita” kisoissa ovat seitsen- ja kymmenottelijat. Omissa silmissäni ottelijat ovat koko kisojen kovimpia taistelijoita. Ja tällä en halua ottaa mitään pois muita lajeja yleisesti urheilevilta. Ottelussa urheilija kuitenkin joutuu vääjäämättä joissain lajeissa taistelemaan sellaisia ominaisuuksiaan vastaan, että hattua on pakko nostaa.
Tämänkertaisten kisojen myöntäminen, rakentaminen ja lopulta urheileminen Qatarissa on jo puitu niin monella varstalla, että lisättävää ei juuri ole. Olisiko Suomen maana pitänyt jättää osallistumatta? Olisiko urheilijoiden pitänyt tehdä tämä henkilökohtaisesti? Olisiko Ylen pitänyt jättää kisat televisioimatta? En tiedä.
Jotain haluan kuitenkin suomalaisten urheilijoiden kunniaksi sanoa. Kisoja koskevaa uutisointia seuratessani olen nimittäin huomannut, että esimerkiksi naapurimaiden, Ruotsin ja Norjan urheilijoilla tuntuu olevan merkillinen pakkomielle päästä osallistumaan myös kisojen palkintojenjakoseremonioihin. Ilokseni olen havainnut, että suomalaisurheilijoille näyttää riittävän liikunnan ja osallistumisen ilo, ilman tarvetta paistatella ihmisoikeuksia sortavan valtion parrasvaloissa.
Voitto se on moraalinen voittokin. Ja se on meidän!
Janne Leipijärvi
Loading ...
