”Joka hajun haistaa, se on hajun haltia”, sanoo sanalasku.
Eräs koronaviruksen seurauksista on hajuaistin menetys. Sen jälkeen ihminen ei enää haista tätä maailmaa. Sellainen kokemus katoaa. Samalla ihminen menettää myös hajumuistin. Ei synny enää hajuihin liittyviä muistoja tapahtumista ja asioista.
Itä-Suomen yliopiston eläkkeellä oleva esimieheni laittoi tässä taannoin sähköpostilla viestin meille 1980-luvulla hänen laitoksellaan työskennelleille. Viestityksen päästyä vauhtiin alettiin muistella noita menneitä hyviä aikoja.
Hämmästykseksi keskeisimmät muistot liittyivät moniin hajuihin joita laitoksella ja sen lähiympäristössä silloin oli. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että työskentelimme soveltavan eläintieteen laitoksella. Milloin oli ilmassa hylkeen traanin hajua, milloin turkiseläimet, lanta tai kalat haisivat, milloin oli pakastin hajonnut ja kaikki näytteet sulaneet. Ikimuistoisia hajuja!
Noita hajumuistoja ei olisi, jos korona olisi tuolloin vienyt hajuaistin. Onneksi silloin ei sellaista pelkoa ollut.
Haistaminen tapahtuu aivoissamme samoissa osissa kuin missä myös tunteita ja muistoja käsitellään. Haju kuten tuoksukin on vahva osa muistojemme syntymistä etenkin jos siihen liittyy tunnetila.
Suuri osa tunteistamme syntyy hajuaistin välityksellä vaikka emme sitä välttämättä edes tiedostakaan. Jos hajuaisti katoaa, ihminen ei välttämättä tunne samalla tavalla arjessa kuin ennen.
Jopa dementikoilla hajut ja tuoksut voivat herättää voimakkaita muistoja. Heille hajuaistin menetys voi olla iso asia. Koronasta on monenlaista riesaa!
Hannu T. Korhonen
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija, dosentti
Loading ...
