Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, toteaa vanhan kansan viisaus. Ja tuo viisaus eletään täällä Espanjassa täyteen totuuteensa. Espanjalaisten naapurien keskellä olen tullut huomaamaan, että monet arkisetkin keskustelut käydään täällä ns. vähän isommalla fontilla.
Tätä taustaa vasten saatat ymmärtää, että lähdin elämäni ensimmäiseen espanjalaisen koulun vanhempainiltaan, sanokaamme odottavin mielin. Varsinkin kun aiemmat käsitykseni espanjalaisen koulun vanhempainillasta perustuivat Serranon perheeseen. Käytännössä olin siis valmistautunut siihen että loppuviikko vedetään tinnituksessa.
Vaan kuinka vääriksi odotukseni osoittauivatkaan! Hillitysti keskustellut vanhempien laumamme siirtyi luokkahuoneeseen rauhallisesti jonottaen ja samalla omat tietonsa kaavakkeeseen kirjaten. Kun kaikki olivat istumassa, opettaja kertoi alkaneen kouluvuoden opinnoista, tavoitteista, käytännöistä ynnä muusta. Pari kertaa kävi niin, että jollakulla oli kysyttävää. Silloin kyseinen henkilö nosti kätensä ylös, ja puheenvuoron saatuaan esitti kysymyksen, sai vastauksen, ja tilaisuus jatkui.
Kukaan ei huutanut, tai edes korottanut ääntään. Kenellekään ei vaadittu potkuja. Kenenkään lapsia ei moitittu. Ei kerrassaan minkäänlaista Serrano-meininkiä!
Koska olin ainoa ulkomaalainen paikalla, kysyi opettaja lopuksi vielä kohteliaasti, että olinko ymmärtänyt, más o menos? Vastasin että sí, más o menos. Rehellisyyden nimissä siinä Bienvenidon ja Gracias por haber venido -toivotuksen välissä oli sellainen 45 minuutin vähän hämärämpi jakso.
Janne Leipijärvi
Loading ...
