Maalaisjärjellä on vaikea käsittää, miten Suomessa voi olla työvoimapula lähes alalla kuin alalla ja samalla työttöminä satoja tuhansia ihmisiä.
Jotain on pahasti pielessä ja lasku valtava. Jos työttömistä puolet saataisiin markkinaehtoisesti töihin, Suomen julkinen talous kääntyisi laakista ylijäämäiseksi. Nyt vajaus on lähes 12 miljardia.
Työttömyyden puolittaminen lyhyellä aikavälillä on utopiaa. Siihen ei usko kukaan.
Miksi ihmeessä on näin?
Suurin syy on siinä, ettei vapaana oleva työvoima ja avoimet työpaikat kohtaa. Työtön asuu alueella, jossa työtä ei ole tai vapaan työvoiman osaaminen ei vastaa avoimien työpaikkojen vaatimuksia.
Vikaa on myös kannustimissa. Jos työttömyysturva ja muut tuet takaavat lähes saman toimeentulon kuin osa-aikatyö esimerkiksi kaupan kassalla tai lehdenjakajana, niin miksi ottaa työtä vastaan.
Helpoin tapa on syyllistää työttömiä ja haukkua heitä laiskoiksi luusereiksi. Tällaisella leimaamisella ei aiheuteta kuin mielipahaa.
Enemmän pitäisi poliitikkojen ja yritysten johdon miettiä ongelman juurisyitä ja niihin ratkaisuja ilman ideologista sapelinkalistelua.
Suurtyöttömyys syntyi Suomeen 1990-luvun lamassa. Silloisen Esko Ahon hallituksen monet ministerit, valtiovarainministeri Iiro Viinasen johdolla pohtivat jopa ääneen, että työttömyyden kasvu tekee lopulta hyvää kansantaloudelle. Ajatuksena oli, että ylisuuret palkankorotukset saadaan loppumaan, kun riittävä määrä väkeä jää porttien ulkopuolelle.
Työttömyyden kasvun ehkäisemiseksi ei tehty mitään. Työttömyys räjähti käsiin. Kun sitten alkoi nousu, työttömäksi jääneistä moni huomasi ammattitaitonsa vanhentuneen ja työkykynsä heikentyneen. Työmarkkinoille tulivat suurten ikäluokkien lapset, jotka olivat paljon isiään ja äitejään koulutetuimpia. Heidän palkkaamisensa oli myös edullisempaa.
Syntyi porukka, joka jäi pysyvästi työttömäksi.
Vasta nyt, 30 vuotta myöhemmin, on ryhdytty tekemään töitä sen eteen, että työttömäksi jäänyt palaisi mahdollisimman nopeasti takaisin töihin tai koulutukseen. Ennen kuin tilanne korjautuu, vie se vuosia, ellei vuosikymmentä.
Alueellista työttömyyttä on vaikea torjua. Monissa muissa maissa yritykset ovat saaneet erityistukia toiminnan hajauttamisesta työttömyysalueille.
Osaamisvaje kertoo paljon siitä, miten ammatillista opetusta ja oppisopimuskoulutusta on laiminlyöty. Viime uudistus toisen asteen ammatillisessa opetuksessa oli katastrofi. Opetus sysättiin liikaa yrityksiin, joilla ei ollut osaamista eikä resursseja ohjata nuoria. Teoriajaksojen hoitaminen itsenäisesti meni sekin pieleen.
Suomessa on paljon tekemätöntä työtä. Ongelma on siinä, ettei etenkään vähäistä osaamista vaativia töitä kannata teettää nykyisillä palkkaehdoilla. Vihreiden Osmo Soininvaara esitti jo vuosikymmeniä sitten niin sanotun negatiivisen veromallin käyttöönottoa. Eli jos palkkaa jää liian pieneksi kohtuulliseen elämiseen, negatiivisen veromallin avulla työntekijä saa lisätuloa. Verokiila jyrkkenee niin, että kohtuutason jälkeen joutuu jo maksamaan veroa.
Tällä veromallilla esimerkiksi Woltin pyörälähetit voisivat saada julkista tukea. Hyvä kysymys on se, että jos johtaja ottaa kahden miljoonan euron vuosipalkkaa ja omistajat saavat seitsemän miljardia yrityksen myynnistä, niin pitäisikö heidän bisnestään tukea negatiivisella veromallilla.
Suomi kuitenkin tarvitsee keskustelua, miten vähän koulutetut ja muut työttömät saadaan työelämään ja kustantamaan kuitenkin merkittävän osan omasta elämisestään.
Onko se sittenkin parempi vaihtoehto kuin korvauksilla eläminen?
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
