Kauan sitten, kun kaikki ihmiset elivät ikuisessa paratiisissa, kuolemaa ei tunnettu. Elämä oli ikuisesti jatkuvaa huoletonta nirvanaa, sillä ilman kuolemaa, elämässä ei ollut mitään vaaroja. Se vaan jatkui, ja jatkui ja eräänä päivänä eräs mies turhautuneena siihen, että millään ei ollut mitään väliä, alkoi etsiä elämän tarkoitusta. Hän löysi sen, otti ja kuoli.
Kuoltuaan mies oli aivan yksin. Kuten eläessään, myös kuolemassaan hän oli turhautunut, sillä kuolema tuntui aivan yhtä pitkäveteiseltä, ikuiselta jatkumolta, paitsi että nyt hän oli myös aivan yksin.
Mies päätti, että hän tarvitsee kaverin kuolemaansa, ja eräänä yönä, kun hänen paras ystävä ennen kuolemaa nukkui, mies meni hänen uniinsa ja kertoi ystävälleen, että hän oli kuollut, ja että hänen ystävänsä myös tulisi kuolemaan.
Ystävä heräsi ihmeissään, kertoi oudosta tunteestaan vaimolleen, jonka oli hyvin vaikea ymmärtää, mitä hänen miehensä oli juuri kokenut, sillä kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen tuntenut pelkoa. Kuoleman pelkoa.
Mutta ajatuskin, niin mahdottomalta kuin se heistä tuntuikin, kuolemasta toi pelon heidän elämäänsä, ja niinpä he alkoivat varoa asioita. Varoa elämistä.
He lakkasivat huvittelemasta kiipeilemällä puissa ja kiersivät kaukaa paikat, joissa saattoi olla eläimiä, jotka saattoivat vaistota heidän pelkonsa ja olla vaarallisia. Tappaa.
Ennen pitkää he olivat, turvatakseen hengissä säilymisensä, supistaneet elämänsä niin pieneen tilaan, että molemmat kuolivat silkasta epätoivosta.
Tällä välin mies oli kyllästynyt kuolemaansa ja yksinäisyyteensä ja päätti syntyä uudelleen. Syntyessään hän unohti kaiken entisestä elämästään, mutta muisti hämärästi, tai ehkä lähinnä vain tunsi, että hän oli kuollut ja niin myös tulisi olemaan, kunnes hän ymmärtäisi mitä hän voisi tehdä elämällään. Eläessään.
Heini Lähteenmäki
Loading ...
