Suomen julkisen talouden tilasta on vaikea saada tolkkua. Eikä se ole mikään ihme.
Suomen julkisesta velasta, nettovelasta, velkaantumisen kääntämisestä laskuun jne. puhutaan välillä munkkilatinaa.
Suomen julkisesta velasta puhuttaessa hairahdutaan kahteen lukuun: valtionvelka ja julkinen velka. Ne eivät ole yksi ja sama asia.
Julkiseen velkaan lasketaan mukaan myös kuntien velkaantuminen. Valtionvelka on yksin valtion velkaa. Kun Suomen valtion velka kuluneen vuoden lopussa oli noin 120 miljardia eli 52 prosenttia bruttokansantuotteesta, julkinen velka nousee kuntien velan kanssa reippaasti yli 60 prosentin bkt:sta, joka on EU:n määrittelemä yläraja.
Monissa yhteyksissä muistutetaan, ettei Suomi ryve veloissa, vaan on itse asiassa vauras maa. Julkinen nettovarallisuutemme, eli varojen ja velkojen erotus, on OECD-maiden toiseksi suurin.
Tuohon varallisuuteen kuuluvat muun muassa eläkerahastot ja pörssiosakkeet, joita Suomen valtio omistaa 36 miljardilla eurolla päättyneen vuoden lopun kursseilla mitaten.
Eläkerahastoissa meillä on varallisuutta reilusti yli 200 miljardia. Juuri tämä valtava summa harhaan johtaa, kun verrataan Suomen ja muiden maiden nettovarallisuutta.
Monissa muissa maissa, esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa eläkevarat ovat pääosin sisällytetty yksityisen sektorin alle.
Suomen finanssipoliittista liikkumavaraa ei voikaan arvioida virallisen nettovarallisuuden mukaan, vaan todellisen.
Pitää muistaa, että eläkevarojen vastapainona ovat eläkevastuut, joita toki katetaan myös työnantajien ja työntekijöiden maksamilla eläkemaksuilla.
Vaikka Suomen julkinen velka lähentelee jo 150 miljardia euroa, ekonomistit muistuttavat, ettei velan määrä ole vielä hälyttävä, eikä erityisen suuri muiden maiden velkoihin verraten.
Velkaantumisvauhti sitä kuitenkin on. Viime vuonna valtio otti lisävelkaa 20 miljardia euroa, josta toki osa meni kuntien korona-ahdinkoa helpottamaan.
Suomen julkinen velkaantuminen ei suinkaan pääty samaan aikaa pandemian kanssa, vaan jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Kun puhutaan velkaantumisen kääntämisestä laskuun, ei yleensä puhuta siitä, että alkaisimme maksamaan velkaa pois. Kyse on velkasuhteen laskemisesta tai tasapainoon saamisesta bruttokansantuotteen kasvuun nähden.
Muutos Suomen julkisen velan kasvussa on huomattava. Kun valtion velkasuhde oli vuonna 1990 kymmenen prosenttia, on se nyt reilusti yli 60 prosenttia bkt:sta.
Muutos on raju ja rajummaksi muuttuu, kun verrataan julkisen talouden pitkän aikavälin kehitystä. Suomen julkinen talous on ollut plussalla öljykriisin jälkeen eli vuodesta 1976 vuoteen 2008 viittä 1990-luvun alun lamavuotta lukuun ottamatta.
Sen jälkeen on velkaannuttu koko ajan, joskin velan suhde kansantuloon ei ole juurikaan kasvanut kuin vasta kuluneena vuotena.
Puhutaan hukatusta vuosikymmenestä. Sikälikin luonnehdinta on osuva, että vasta 2018 Suomi saavutti finanssikriisiä edeltäneen eli vuoden 2008 tason.
Vanhat käsitykset velasta ovat monin paikoin kääntyneet päälaelleen. Kun ennen puhuttiin korkorasituksesta, puhutaan nyt siitä, miten Suomen kaltainen valtio saa rahaa miinuskorolla.
Eli kun ottaa velkaa, saa siitä tuloa!
Eikä kukaan puhu enää korkojen noususta. Sen sijaan puhutan siitä, pitääkö valtion edes maksaa lainojaan takaisin.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos
Loading ...
