Yleensä en paljosta säikähdä, mutta tässä tapauksessa kyllä tuli oikein hätääntynyt olo. Olimme nimittäin frouvan kanssa omalla autolla Saksassa ja yövyimme pienessä Bisbingenin kaupungissa eräässä majatalossa, joka oli oikein viehättävä paikka.
Iltatoimien jälkeen joka kesti enemmän kuin viisi minuuttia aloimme vetää niin sanotusti unta palloon. Äänettömässä ja rauhallisessa paikassa se olikin helppoa. Sitkeän REM-univaiheen jälkeen heräsin ja ihmettelin miksi en nähnyt mitään. Toin käden lähelle kasvoja, en edes erottanut sitä. Sianläpällinen pumppuni alkoi reagoida myös tilanteeseen lisäämällä lyöntejä kiivaasti. Siis mistään ei tullut valon pistettäkään.
Tilanteesta auttamattoman tietämätön vaimoni katkoi pieniä hirsiä mukavan illan jälkeen, ja oli tosi vaikeaa alkaa herätellä häntä, kysyäkseni näkeekö hän mitään?
Mitä nyt ihmetteli frou? Näetkö sinä mitään, minä en näe. Ei hänkään nähnyt mitään, pelkästään sysimustaa pimeyttä. Nousin sängystä ja yritin muistella huoneen muotoa ja kalustusta käsillä haparoiden. Seinää pitkin liikkuen etenin kuin mikrofonin etsijä Venäjällä. Vaikka vaimoni oli todennäköisesti valahtanut kasvoiltaan valkoisesti, siitä ei apua ollut edelleen pimeyden peittämään huoneeseen, vaiko meidän sokeuden iskemään silmiin.
Seinärakenteita tutkimalla löysin oven joka johti vessaan, sieltä löytyi se pieni kytkin, joka loi sitten valon huoneistoon. Sianläpällinen pumppuni rauhoittui ja vaimon kasvojen värikin palautui.
Olimme sen yli viisi minuuttia sokeita, jotkut joutuvat olemaan koko elämän. Sitä yön pimeydessä vaan tulee ihan älyttömiä mieleen. Uusi päivä kaiken muuttaa voi. Hyvää kesän jatkoa lukijoille.
Vesa Uusi-Kilponen
Loading ...
