”Hän, hyvä haltiatar hän, on nimi iskelmän” Lauleskeli J.Karjalainen vuosikymmeniä sitten. Silloin puhuttiin myös ihmisistä hän-muodossa.
Itse kun on aina tottunut opetuksen mukaisesti puhumaan ihmisistä näin, korvaani kalskahtaa pahasti näin vuosikymmeniä myöhemmin, kun jatkuvasti saa kuulla esimerkiksi telkkarista kun puhutaan vaimosta, työkaverista, tai kenestä vaan henkilösta se-muodossa. Se teki sitä, se meni sinne tai se sai työpaikan.
Minua joskus opettiin puhumaan ihmisistä, hänenä. Hän meni, hän tuli jne. Eläimistä opettiin sanomaan se. Nämä olivat ihan perusasioita kansakoulussa. Asiat kääntyvät nurin päin tässäkin. Nyt monet käyttävät koirastansa tai kissastansa hän-nimitystä. Aika hassulta kuullostaa kun käydään pissalla hänen kanssaan tai hänet jouduttiin viemään piikille, tai höpötellään kuin pienelle lapselle.
Jotain rajaa sanon minä. Ei tämä nyt mikään elämää suurempi asia ole, mutta kuitenkin olisi mukava erottaa kummasta puhutaan, ihmisestä vai eläimestä. Meidän Valle-koira ei varmasti välitä onko hän hän, vai se, mutta ihmisestä se on mielestäni arvostamattomampi muoto.
Miten nykyään tehdään sinunkaupat? Se on hyvä tapa selvittää miten läheisesti voi puhutella toista, sinutellaanko vai teititelläänkö? Mää ole vaa Mara, niin peli on selvä ja kättä päälle, ollaan sinut. Jos taas hän kertoo kaikki nimensä ja tittelinsä kannattaa olla varovainen sen sinuttelun kanssa, ettei pilaa mitään. Joillain vaan on se kilpi, jonka läpi mennään ikään kuin takaovesta. Onneksi täällä Aurinkorannikolla on suomalaisten luonnollisinta sinutella, kunhan ei tee sitä kunnioitettavan iän saavuttaneille ilman lupaa, tai espanjalaisille iäkkäimmille ihmisille.
Raumalaiset tekevät sinunkaupat aikakin nopeasti kun ovat tutustuneet: San snää mnuu snuuks, snuuks mnääki snuu sano.
Vesa Uusi-Kilponen
Loading ...
