Olipa kerran suurehko pöytäseurue, joka oli lähtenyt ravintolaan nauttimaan illallista. Koska ilta oli lämmin, otettiin pöytä ulkoa ja pian oltiin jo täyttä päätä nauttimassa. Niin keittiön anneista kuin ryhmän kesken kuulumisten vaihtamisesta ynnä muusta, sanokaamme hyvästä elämästä.
Vaan eipä aikaakaan, kun pöydän ympärille alkoi ilmestyä katutaiteilijoita. Mikäpä siinä, pieni annos esittävää taidetta on aina paikallaan.
Ensimmäinen taiteilija alkoi viritellä viuluaan, jossa oli vain yksi kieli. Juuri kun hän pääsi aloittamaan ensimmäistä kappalettaan, asettui viereen toinen taiteilija, joka alkoi imitoida äänekkäästi haukkuvaa ja läähättävää koiraa. Myös jalan nosto löytyi repertoaarista.
Pian kakofoniaan liittyi surulliseksi klovniksi meikattu hahmo jonka esitys kostui eri korkeudelta piereskelystä. Hänen viereensä itsensä sovitti maalari, joka alkoi loihtia kuravellillä maalausta sellaisella vimmalla että sotkua roiskui ruokapöytään asti.
Ja lisää lappasi saman tason taiteilijoita.
Hetken aikaa pöytäseurueessa katseltiin meininkiä suut ymmyrkäisinä. Oliko tässä nyt jotain niin hienoa ja daideellista, että menee yli hilseen? Kehtaako sanoa ääneen, että eihän tässä ole mitään järkeä, pikemminkin tämä on vastenmielistä?
Ja meno vaan yltyi. Taiteilijat ilmeisesti tajusivat että kaikille ei taida yleisöstä ropoja riittää, joten alkoi armoton, siivoton taistelu jossa huudettiin ja hutkittiin kuin viimeistä päivää, jotta kilpaileva esiintyjä varmasti häiriintyisi, omasta esityksestäkään ei nyt enää ollut niin väliä.
Tämä mekkala jatkui ja paheni, kunnes yhtäkkiä jokainen esiintyjä vetäisi samalla hetkellä povestaan kipon, johon olisi pitänyt laittaa rahaa.
Pöytäseurueessa oltiin sitä mieltä, että nyt oli kyllä sen verran surkeaa meininkiä, että eipä taida lanttia irrota. Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
”Kyllä teidän täytyy jollekin meistä antaa euro, se on teidän kansalaisvelvollisuus!”
Loading ...
