Päihdehoitoon lähteminen yli 15 vuotta sitten on yksi pelottavimmista päätöksistä, joita olen koskaan tehnyt. Näin jälkikäteen päihderiippuvuudesta toipuneena se tuntuu kummalliselta. Pidän sitä nykyisin yhtenä parhaista tekemistäni valinnoista.
Tein päätöksen lopulta itse – heti sen jälkeen, kun läheiseni olivat sitä jo vuosia vaatineet. Tämä kuuluu taudinkuvaan. Muistan vieläkin tunnelmat. Sanoin, että voin lähteä hoitoon. Minulta kysyttiin epäuskoisesti, olinko tosissani. Rehellisyyden nimissä en ollut varma. Toisaalta halusin muutosta, toisaalta ajatus kauhistutti. Lähdin kuitenkin, vaikka tuntematon pelotti. Ajatus ilman päihteitä oli absurdi. Vuosien aikana elämääni hiipineen päihderiippuvuuden myötä juominen oli kuulunut kaikkeen.
Lomamatkalla Aurinkorannikolla olin livahtanut toistuvasti läheisteni katseilta hakemaan pienen viskipullon. ”Kuuluu eteläeurooppalaiseen kulttuurin”, selitin itselleni. Eihän niitä muuten myytäisi kiinakaupassa. Seurueessani ainoa toinen kulttuuritietoinen oli niin ikään alkoholille perso sukulaismieheni. Muu väki tyytyi viinilasillisiin ruoan kanssa paheksuen kansainvälisyyttämme.
Arjessa juominen oli vuosia ollut keino päästä pois ahdistuksesta normaaliin olotilaan. Pahan olon selitin johtuvan milloin mistäkin. Työpaineista, parisuhdeongelmista tai elämässä tapahtuneista tragedioista. Alkoholi näyttäytyi ainoastaan lääkkeenä.
En osannut kuvitella elämää ilman alkoholia. Se tuntui harmaalta, merkityksettömältä ja ahdistavalta. Nykyisin ymmärrän tämän olevan päihderiippuvuuden seurausta. Kyse ei ole vain siitä, mitä juodessa tapahtuu. Kyse on paljolti siitä, miten kyky aistia ja kokea mielihyvää katoaa myös selvinä kausina.
Hoitoon lähtö pelotti myös siksi, että alkoholistisen juomisen vuoksi oli tapahtunut asioita, joista koin syyllisyyttä. Ajatus siitä, että joutuisin näitä kohtaamaan ja paljastamaan jollekulle, oli mahdoton. Olinhan valehdellut lääkäreille ja terapeuteille juomiseni todellisuudesta. Häpeä ja morkkis olivat tuttuja seuralaisia. Näistä seurasi krooninen paljastumisen pelko. Jos lähtisin hoitoon, kaikki tietäisivät, että minulla on ongelma. Pelkäsin toisten halveksuntaa ja että minut mielletään häviäjäksi.
Pelkäsin kaiketi myös sitä, etten onnistu. Olin yrittänyt kaikki mieleeni tulleet keinot vähentää, laittaa korkkia kiinni tai saada jotenkin juominen kontrolliin. Joskus onnistuin, mutta näitä parempia kausia seurasi aina uusi katastrofi.
Peloista huolimatta lähdin hoitoon. Jokainen pelon aiheeni osoittautui harhaksi. Silloin harmaaksi kuvittelemani päihteetön elämä on muodostunut hauskaksi seikkailuksi. Olen todennut, että eivät ihmiset pääsääntöisesti kulje viinanhöyry suussaan edes etelässä. Kulttuuritietoinen perheenjäseneni myös totesi saman ja kävi päihdehoidon pari vuotta jälkeeni. Arki on pääsääntöisesti kivaa, lomat vielä mukavampia. Vastoinkäymisiin ei tarvitse juoda, nekin kuuluvat elämään.
Kun luet tätä kolumnia, olen luultavasti sukeltamassa 14-vuotiaan poikani kanssa Gibraltarilla. Hänen ei ole tarvinnut hävetä pöhnäistä isää eikä kokea pelkoa, jota alkoholistin lapsena kasvaminen aiheuttaa.
Synkkien salaisuuksien läpikäyminen päihdehoidon turvallisessa ympäristössä oli vapauttavaa. En ole törmännyt 15 vuoden aikana yhteenkään ihmiseen, joka olisi halveksinut päätöstäni hakea apua. Päinvastoin kaikki ovat pitäneet sitä hienona tekona. Muiden alkoholin käyttö ei mieltäni vaivaa. Jos sairastaisin laktoosi-intoleranssia, en tuomitsisi meijerituotteiden nauttimista niiltä, joille se sopii.
Vaikka päihteetön elämä on nykyisin jo hyvin arkista, tiedän sieluni sopukoissa, että pelottava päätökseni hakea apua 15 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Tulipa historiastani myös ponnahduslauta työlleni. Olen saanut työskennellä vuosien aikana noin 2500 päihderiippuvaisen kanssa. Yksikään ei ole tullut päihdehoitoon lanne keinahdellen vaan samankaltaisten pelkojen kanssa kuin itse aikanani. Osaan omasta ja työni puolesta sanoa: Jos päihteiden käyttö hallitsee sinun tai sinulle rakkaan ihmisen elämää, hae apua. Ansaitset selvästi parempaa.
Loading ...
