Kymmenet tuhannet suomalaiset osoittavat mieltä ja sadat tuhannet lakkoilevat hallituksen työelämäuudistusten takia.
Työministeri Arto Satonen ihmettelee, miksi uudistukset eivät käy, kun kerran Ruotsissa lähes vastaavista uudistuksista sovittiin jo vuonna 1997.
Vientivetoinen malli on yksi keskeisistä Petteri Orpon hallituksen ajamista uudistuksista. Siinä vientialat määrittelisivät palkankorotustason, jota muut alat eivät saa ylittää. Malli halutaan Suomessa kirjata lakiin.
Lähtökohta Ruotsissa oli nimenomaan se, että työmarkkinaosapuolet sopivat asian, jolloin sopimusta on helpompi tarkastella.
Matalapalkka-alat ja julkisen sekotorin palkkaratkaisut eivät näin ole lakipykälien takana. Suomessa muutosmahdollisuus olisi kulloisellakin hallituksella.
Ruotsissa paikallisessa sopimisessa päästiin ratkaisuun, kun sovittiin, että kiistanalaisissa kysymyksissä työntekijäpuolen kanta voittaa. Muutosta voi tulla vain oikeuden päätöksellä.
Myös työntekijäpuolen edustuksesta yrityksen hallitukseen sovittiin, jos työntekijöitä on 25 tai yli. Meillä raja on 150.
Ruotsissa paikallisessa sopimisessa työntekijöitä edustaa aina liiton luottamushenkilö. Suomen hallituksen ehdotuksessa se voi olla myös joku muu valittu edustaja.
Nuo työntekijäpuolelle tehdyt myönnytykset laukaisivat Ruotsissa sovun. Samalla lakkoilu putosi minimiin. Työantajapuoli sai läpi myös poliittisten lakkorajojen tiukennukset jne.
Työministeri Arto Satonen ilmoitti, ettei Ruotsin kaltaisia työntekijäpuolen aseman vahvistamisia aiota sisällyttää Suomen malliin.
Syystä voi kysyä, että miksi?
Myönnytyksillä ei olisi vaikutusta sen paremmin kilpailukykyyn, työllisyyteen kuin julkisenkaan talouteen.
Jos lakkoilu nyt vain yltyy ja Suomen heikossa hapessa oleva julkinen talous horjuu yhä pahemmin, niin eikö olisi korkea aika istua alas ja ottaa naapurimaan sopimuskulttuurista mallia.
Ennen sovun löytymistä Ruotsissa uskottiin, että ala- ja yrityskohtaiset sopimukset palvelevat parhaiten, koska niissä korotusvara osataan arvioida parhaiten. Nopeasti kuitenkin tuli selväksi, ettei korotusvaralla ollut mitään tekemistä, kun liitot ryhtyivät huutokauppaan nimelliskorotuksista ja ajamaan etujaan lakoilla.
Vuonna 1980 naapurimaassa menetettiin yli neljä miljoonaa työpäivää lakkoilulla. Koko vuosikymmenen ajan menetettiin lakoissa keskimäärin miljoonaa työpäivää vuodessa.
Oli pakko rakentaa malli, joka voitiin hyväksyä molemmin puolin ja joka turvaa kilpailukyvyn, työrauhan ja ennustettavuuden.
Paradoksaalista on, että Ruotsissa vilkuiltiin tuolloin Suomen suuntaan. Naapurimaassa päiviteltiin, että miten oli mahdollista, että 1990-luvun loppupuolen keskitetyllä ratkaisulla saatiin aikaa ihme: nollakorotuksia vuosi toisensa jälkeen lähes ilman palkankorotuksia.
Jotain vastaavaa on meille saatava, Ruotsissa todettiin.
Suomi taas romutti 2000-luvulle tultaessa tupot. Elinkeinoelämän keskusliitto ilmoitti, ettei se ole enää neuvotteleva osapuoli. Siirryttiin kohti sitä, mistä Ruotsi siirtyi pois.
Samalla vaadittiin, ettei hallituksen tule sekoittua työmarkkinoille. Neuvottelumandaatti kuuluu liitoille ja yrityksille. Palkankorotusvara piti muodostua markkinaehtoisesti.
Nyttemmin on sitten havaittu, että vientivetoinen maa tarvitsee palkkakoordinaatiota, joka tupoissa oli lähtökohta. Nyt ei hallituksen sekoittuminen työmarkkinoille ole ongelma eikä se, että palkkakorotusvara määritellään keskitetysti.
Pauli Uusi-Kilponen
Loading ...
