En olisi uskonut istuvan, Juha Sipilän pääministeröimän hallituksen aloittaessa, että lähes kolme vuotta myöhemmin pakka oli niin täydellisesti levällään, mitä se oikeasti on.
Enkä todellakaan tarkoita sitä, että 1,5 prosentin kannatuksen keräävällä mikropuolue Sinisillä on Suomi-nimisessä valtiossa kohtuuttoman suuri valta eli viisi ministeriä.
Hallituksen suurimmaksi ongelmaksi on juoksun jatkuessa yllättäen noussut pääministeripuolue Keskusta. Sen toki ennustin jo ajat sitten, että kepulien valtaa nostamaan luotu maakuntamalli tulisi herättämään eripuraa myös hallituksen sisällä.
Se on sen sijaan ollut yllätys, että sipiläläiset eivät suostu joustamaan yhtään sen enempää soten kuin aktiivimallinkaan kanssa.
Jos suurin ongelma on ollut Keskusta, niin suurin kärsijä on puolestaan ollut solidaarisuutta yhdessä tehtyä hallitusohjelmaa kohtaan viestinyt Kokoomus.
En yhtään ihmettele, että pääkaupunkiseudun suuret ja myös rikkaat kunnat eli Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen ovat lähteneet julkisesti vastustamaan niin maakuntamallia kuin soteakin.
Maalaisten vetämä Keskusta on yksinkertaisesti unohtanut sen faktan, että vahvat kaupunkiyhteisöt ovat yksin vahvempia kuin koko Uudenmaan maakunta yhdessä.
En ihmettele yhtään, että kaupunkilaisuutta edustavat kokoomuspoliitikot Jan Vapaavuori, Hjallis Harkimo ja Elina Lepomäki ovat lähteneet julkisesti junttiudeksi katsomaansa kehitystä vastustamaan. Minun ei tarvitse olla edes helsinkiläinen ollakseni heidän kanssaan samaa mieltä.
Jos hallituksen suurin ongelma on ollut Keskusta ja vastaavasti suurin kärsijä Kokoomus ja erityisesti Kokoomuksen kannatus, nousee puolestaan suurimmaksi hyötyjäksi SDP.
Demarit ovat ay-taustaisen puheenjohtajansa Antti Rinteen johdolla paitsi räksyttäneet kuin etikkaa muniinsa saaneet rakkikoiraat myös jaelleet kansalle katteettomia ja kalliita lupauksia kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin kuin penkkariajelulla olevat abiturientit karkkeja ikään.
Erityisen selvästi demarien laariin on satanut aktiivimalli, jonka vastustus on vahvasti SAK-vetoista eli käytännössä SDP:n poliittisia pyrkimyksiä palvelevaa. Aktiivimallin ylhäältä johdettu systemaattinen vastustaminen on vetänyt demarileiriin takaisin erityisesti niitä äänestäjiä, jotka ovat vastanneet kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa vaaleissa Perussuomalaisten peruspopulistisiin seireenihuutoihin.
Itse tohdin epäillä puheenjohtaja Antti Rinteen kykyä vetää puoluettaan vaalivoittoon asti. Rinne on todistanut olevansa kovan luokan ay-jyrä, mutta siihen asemaan riittävät ihan muut ominaisuudet kuin poliittiseen johtajuuteen. Viimemainittuun johtajuuteen tärkein ominaisuus on karisma, jonka kaksi muuta puheenjohtajaa eli Timo Soini ja Li Andersson ovat käsittäneet synonyymiksi kansankiihottamiselle.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, mitä puolueiden kannatukseen tulee. Vielä puoli vuotta sitten olisin ollut niin sanotusti satavarma, että Suomen seuraavan pääministerin nimi on Petteri Orpo. Enää en menisi asian vuoksi vetoa lyömään.
Jos rehellinen olen, pelkään eniten sellaista vaihtoehtoa, jossa pääministerin nimi olisi Antti Rinne, valtiovarainministerin Touko Aalto ja sisäministerin Li Andersson.
Edellä kuvaamani hallituspohjan kustannuksia maksaisivat vielä lastemme lapsetkin, mutta velkaakin pahempana uhkana näen niin kansallisen kuin ulkoisenkin turvallisuuden heikkenemisen.
Pahimmassa mahdollisessa painajaisskenaariossa ulkoministeriksi nousisi Erkki Tuomioja, ympäristöministeriksi Ville Niinistö ja pohjasokerina sisäministeriksi eläkkeeltä Tarja Halonen.
Asko Tanhuanpää