Suomessa puhuttiin pitkään siitä, miten palkkojen pitäisi määräytyä alan, jopa yrityksen maksukyvyn mukaan.
Tästä tavoitteesta ei kukaan puhu enää mitään. Nyt puhutaan palkkakoordinaatiosta, jossa vientialat määrittelevät kaikilla aloilla korotustason.
Eikö jo tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aikaan pyritty palkkakoordinaatioon eli kaikille samaan yleiskorotukseen, johon päälle lisättiin pieni alakohtainen korotusvara?
Tämän piti olla kangistava järjestelmä, josta kaikin keinoin etenkin työnantajapuoli halusi päästä eroon. Lisänä vielä se, että työehdoista piti neuvotella vain työnantajien ja työtekijöiden kesken. Hallitus haluttiin pois työmarkkinapöydästä.
Nyt käy niin, että palkkakoordinaation hallitus aikoo kirjata lakiin, ja hallitus on muutenkin astunut osapuoleksi työmarkkinapöytään ehdotuksineen.
Eikö se olekaan hyvä malli, että palkoista päätetään alan ja yrityksen menestyksen mukaan. Mitä jää liitoille tai paikalliselle sopimiselle, kun suuret vientialat lyövät korotusprosentin pöytään. Jos joku liitto ei sitä hyväksy ja haluaa riidan valtakunnansovittelijan ratkaistavaksi, niin se on yhtä tyhjän kanssa. Sovittelijan kädet on sidottu vientiliittojen sopimusraameihin. Näin sanoo uusi laki, jos se tulee voimaan.
Suomessa puhutaan paljon Ruotsin mallin mukaisista työelämän ratkaisuista. Aika erikoista puhetta. Ruotsissa pyritään siihen, että työmarkkinaosapuolille siirretään yhä enemmän vastuuta kaikkiin työntekemisen ehtoja koskeviin asioihin.
Meillä mennään täysin vastakkaisen suuntaan.
Miksi sitten Ruotsissa on voimassa käytäntöjä, mihin Suomessa hallitus vasta pyrkii? Niihin on päästy vahvistamalla työntekijöiden neuvotteluasemaa ja oikeuksia.
Yksi merkittävä muutos oli se, jos kiistanalaisessa kysymyksessä ei päästä ratkaisuun, niin työntekijän kanta voittaa.
Ruotsissa työntekijät saavat yrityksen hallintoon edustuksen, jos palkkalistoilla on yli 25 henkilöä. Suomessa vastaava luku on 150.
Ruotsin työelämään kuuluu jatkuva vuoropuhelu. Se edesauttaa luottamuksen syntymiseen. Sen varassa voidaan paikallisesti sopia kilpailukykyä edistävistä käytännöistä jopa ilman erillisiä kirjauksia työehtoihin.
Työrauha rikkoutuu naapurimaassa harvoin, eikä työrauhavelvoitteisiin tarvita lakipykäliä.
Suomessa luottamuspääomaa on syöty työnantajapuolen yksipuolisilla vaatimuksilla jo useiden vuosien aikana. Myöskään hallituksen viime aikaiset toimet eivät ole vahvistaneet luottamuksen syntymistä, pikemminkin päinvastoin.
Suomi tarvitsee työelämän uudistuksia. Siitä ei ole kahta sanaa. Nykyisessä ilmapiirissä on kuitenkin mahdottoman vaikea päästä ratkaisuihin, jotka modernisoisivat työelämää kaikkien osapuolien hyväksymällä tavalla.
Suomesta löytyy pitkät perinne siitä, miten vaikeissa tilanteissa on kyetty ratkaisuihin maan edun nimissä. Yksi sellainen oli Korpilammen kokoontuminen, jossa synnytettiin laaja konsensus. Sen avulla Suomi nostettiin jaloilleen öljykriisin jälkeen.
Myös 1990-luvun lamasta noustiin työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen laajalla yhteistyöllä. Tavoitteena oli talouskasvu, inflaation torjunta ja työllisyyden nostaminen. Tehtiin nollakorotuksia ilman lakkoja, talous kasvoi yli neljä prosenttia vuodessa ja uusia työpaikkoja syntyi 300 000. Suomesta tuli maailman kilpailukykyisin maa.
Ovatko kyky ja halu yhteisen näkemyksen synnyttämiseen kadonneet, ja ovatko aiemmat hyvät kokemukset unohtuneet?
Siltä ainakin näyttää.
Loading ...
