Ainakin vielä toistaiseksi istuvan pääministerin Juha Sipilän puheessaan käyttämä ilmaisu vihervasemmisto sai teiniangstista kiukkua pursuvan vasemmistojohtaja Li Anderssonin älähtämään. Anderssonin mukaan vihervasemmistosta puhuminen oli pääministeriltä todellinen rimanalitus.
Andersson twiittasi: ”Näin normalisoidaan äärioikeiston kielenkäyttöä”.
Eikö sana äärioikeisto ole sitten luonnehdintana rimanalitus? Tarkoittaako Andersson kenties sitä, että maalaisliittolaisteknokraattista ajatusmaailmaa edustava Sipilä olisi äärioikeistolainen siinä, missä esimerkiksi oikeutusta olemassaololleen hakevan Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsenetkin ovat?
Ilmeisesti Anderssonilla oli a) muuten vaan tylsää, b) hän käytti hyväkseen heikkoa uutispäivää näkyvyyttä saadakseen, c) hän oli vetänyt rajut sunnuntaikännit puolueensa Tallinnan risteilyn jälkeen, eikä ollut enää ns. oikeustoimikelpoisessa tilassa?
Poliittisten puolueiden ja niiden kannattajien nimittely on ikiaikainen tapa, johon ovat syyllistyneet ja syyllistyvät vastakin veljet niin vasemmalta kuin oikealtakin. Yksi vakiintuneimmista käsitteistä on punamulta, jossa punainen kuvaa vasemmistoa ja multa taas maalaisliiton perillisiä.
Itse ehdotan käyttöön otettavaksi termiä viheroikeisto, missä viher kuvaa juurensa unohtaneita maalaisliiton perillisiä, oikeisto taas kokoomusta. Toistaiseksi istuvassa hallituksessa termin voisi laajentaa muotoon siniviheroikeisto, jolloin mukana olisi myös marginaalipuolue Siniset.
Seuraavaksi odotan, että Ville Niinistö tai joku muu älähtää, ettei sanaa viher saa viedä Virheiltä (tuli vahingossa kirjoitusvirhe, mutta jätän korjaamatta) pois. En ihmettelisi, jos näin kävisi, sillä Vihreät on jostain kumman syystä halunnut omia kaiken ekologisen ajattelun pelkästään itselleen. Sitä taas kutsutaan joko mustasukkaisuudeksi tai pelkästään huoleksi siitä, että ideologiset eväät on oikeasti syöty.
Eduskunnan syysistuntokausi pyörähti käyntiin tiistaina merkeissä, joita ei ikävä kyllä voi kuvailla ainakaan sopuisanseesteisiksi. Ilmassa on niin sanotusti sotesodan aineksia, jotka pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa – jokainen päättäköön tykönään kumpaa mieltä on – voivat johtaa jopa Sipilän hallituksen kaatumiseen.
Jos tai kun Sipilän hallitus pullahtaisi, olisi Suomella edessä joko ennenaikaiset eduskuntavaalit tai sitten toimitusministeriön nimeäminen. Siihen vaihtoehtoon en jaksa uskoa, että nykyinen eduskunta yrittäisi pihtisynnyttää vielä uuden poliittisen hallituksen vain muutaman kuukauden tähden. Tuskin se siihen edes pystyisi.
Juha Sipilä otettiin pääministeriksi ryhtyessään vastaan kuin taivaalta kuolevaisten keskuuteen pudonnut vapahtaja, mutta kummasti on Kempeleen Kekkosen gloria haalistunut ajan edetessä.
Jotenkin tuntuu siltä, että keskustan syvät rivitkin ovat valmiit hylkäämään Sipilän, jonka kynsien alta alkiolaisen aatteen käyttövoimana toiminutta multaa on tuskin ikikuunaan tarvinnut kaivaa.
Sipilä on yksinkertaisesti saanut havaita, että poliitikon osa on tulla ja se on mennä. Tämän ovat saaneet kokea vuorollaan esimerkiksi Jutta Urpilainen, Aleksander Stubb ja yllättävää kyllä nyt myös Timo Soini.
Ministeri-Audin nahkaiseen takapenkkiin juurtunut vennamolaisuuden viimeinen linnake uhrasi jopa kokonaisen puolueen saadakseen paistatella edes vielä muutaman ylimääräisen kuukauden Brysselin oluthuoneiden ja Trumpin teehuoneiden valoissa.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
