Suomalaisille jäi hieman hämäräksi se, mitä UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen tarkoitti, kun hän moitti maan hallitusten talouspolitiikkaa.
Hän sanoi, ettei kyse ole vain nykyisestä Sanna Marinin (sd.) hallituksesta, vaan myös aikaisemmista.
Pesosen moitteet liittyivät Kaipolan kolmen paperikoneen sulkemiseen. Hänen mukaansa valmistus oli järkevintä lopettaa sieltä, missä sen kannattavuus oli heikointa.
Pesosen viestiin pitkän ajan talouspolitiikasta on helppo yhtyä.
Suomen olisi pitänyt uudistaa työelämän rakenteita ja noudattaa julkisessa taloudessa tiukkaa suhdannepolitiikkaa. Talouden nousu- ja laskusuhdanteissa on itse asiassa toimittu juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt.
Suomi oli vielä 1990-luvun taitteessa vähävelkainen maa. Valtion velka oli kymmenisen prosenttia bruttokansantuotteesta. Velkaantuminen alkoi 1990-luvun lamavuosista ja on sen jälkeen kasvanut muutamien vuosien pätkiä lukuun ottamatta.
Lamavuosina Suomella ei ollut juuri eväitä elvyttää velalla, koska edullista rahaa oli mahdoton saada ja kovakorkoinenkin laina oli tiukassa. Suomen talouden toipumiseen ei enää luotettu.
Suomi kuitenkin nousi nopeasti lamasta Nokian jättimäisen kasvun imussa. Vuonna 1995 valittu Paavo Lipposen (sd.) hallitus pani julkista taloutta kuntoon rajulla kädellä. Julkisia menoja karsittiin yli 25 markkamiljardilla.
Lipponen runnasi myös keskitettyjä ratkaisuja. Nollakorotukset palkoissa seurasivat toistaan. Kun tuottavuus samalla kasvoi hurjasti, Suomesta tuli maailman kilpailukykyisin maa.
Nokian vetämän kasvun imussa kuitenkin unohtui työelämän uudistaminen kohti paikallista ja yrityskohtaista sopimista. Samalla työttömien aktivoiminen koulutukseen tai työelämään paluuseen unohdettiin täysin. Tuolloin syntyi pitkäaikaistyöttömyys, joka jatkuu sitkeänä tänäkin päivänä.
Julkisen talouden velkaantuminen pysähtyi 2000-luvulle tultaessa. Kaikki näytti hyvältä. Talouskasvu oli neljän prosentin luokkaa, inflaatio pysyi alle kahdessa prosentissa ja työllisyys koheni, joskin hitaan puoleisesti.
Hyvässä kasvussa ryhdyttiin puhumaan jakovarasta ja unohdettiin varoitukset siitä, ettei euron oloissa voi parantaa hintakilpailukykyä devalvaatioilla. Palkat alkoivat nousta, julkisia menoja kasvatettiin ja itsetyytyväisyys täytti Suomen. Monet ekonomistit ryhtyivät puhumaan siitä, miten Suomen talouden ainoa heikkous on väen ikääntyminen.
Vahvan kasvun oloissa olisi pitänyt harjoitta tiukkaa finanssipolitiikkaa; hillitä julkisten menojen kasvua, minimoida palkankorotukset kompensoimalla ne tuloveron alennuksilla.
Etenkin 2000-luvun loppupuoliskolla palkat alkoivat nousta tuplasti sen mitä kilpailijamaissa. Korotusten päälle annettiin vielä miljardien veronalennukset.
Ikään kuin ei olisi koskaan edes kuultu suhdannepolitiikasta.
Kukaan ei puhunut tuolloin työttömien aktivoimisesta, työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisesta tai eläkeputken katkaisusta. Sen sijaan kisailtiin nimelliskorotuksista. Huippuna oli vuosi 2007, jolloin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen vaatii sarisairaanhoitajille 500 euron kuoppakorotusta.
Tuli finanssikriisi, Nokia kännykkäbisnes sukelsi ja Suomi syöksyi taantumaan tilanteessa, jossa työelämän rakenteet jäivät uudistamatta, pitkäaikaistyöttömyys hoitamatta ja julkinen talous tervehdyttämättä.
Nyt eletään koronan aikaa, jolloin entisten velkojen päälle otetaan toinen mokoma lisää. Elvyttää pitäisi, uudistaa työelämää ja tehostaa julkisia palveluja.
Neljännesvuosisadan tekemättömät päätökset kaatuvat nyt hallituksen niskaan. Pääministeri Sanna Marinia (sd.) ei käy kateeksi.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta median palveluksessa toiminut lehdistöneuvos
Loading ...
