Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra haukkui mediaa ajojahdista, kohahtivat lehdet ja oppositio.
Puhuttiin ja kirjoitettiin ainutlaatuisen kovasta kritiikistä. Ikään kuin ei koskaan ennen olisi hyökätty lehdistön kimppuun vastaavalla volyymilla.
Kyllä ollaan.
Itse asiassa lehdistöä vastaan hyökkäämisestä voisi tehdä pitkän listan. Ehkä on kuitenkin viisainta palauttaa mieliin ne tapaukset, joissa poliitikot ovat iskeneet leimakirveensä pahiten kiveen.
Kalevi Sorsa, pääministeri ja SDP:n pitkäaikainen puheenjohtaja. Vuoden 1984 puoluekokouksessa hän hyökkäsi tiedotusvälineitä vastaan ja sanoi parlamentaarisen demokratian saaneen haastajan, infokratian.
Sorsa puhui median epä-älyllisyydestä, poliittisten kysymysten kääntämisestä henkilökysymyksiksi sekä itsekritiikin puutteesta.
Sorsaa kismitti se, että niin Yle kuin monet lehdet arvostelivat tehtyä tupoa. Sorsan mielestä se oli hyvä ja median mielestä huono. Median ei olisi Sorsan mukaan pitänyt kritisoida sopimusta.
Sorsan käsitys oli se, että media tekee itsestään osapuolen; vallan vahtikoira pyrkii rooliin, joka ei sille kuulu.
Mauno Koivistolla oli jo Suomen Pankin pääjohtajana ongelmalliset suhteet mediaan.
Presidenttinä Koivisto kielsi kommenttiensa selittämisen, koska ne johtavat vääriin tulkintoihin. Hymy-lehti julkaisi Koiviston puheen sellaisenaan. Teksti oli niin epäselvää ja koukeroista, ettei siitä sellaisenaan saanut selvyyttä, mitä presidentti itse asiassa tarkoitti.
Myöhemmin hän kiukustui Ylen häntä koskevaan uutisointiin niin, ettei hän antanut Ylelle haastatteluja, ainoastaan MTV:lle. Hän haukkui toimittajia sopuleiksi, jotka laumana juoksevat yhden ja saman uutisen perässä.
Urho Kekkonen oli presidentti, jonka edessä toimitukset taipuivat. Kekkoselta lähti myllykirjeitä päätoimittajille. Syynä oli lähes poikkeuksetta kirjoitusten neuvostovastaisuus.
Kun Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simo Juntunen ei piitannut Kekkosen vaatimuksista, lehden hallitus antoi Simpalle potkut.
Hänen palkattiin Suomen Kuvalehteen. Lehden johto sopi Kekkosen kanssa, ettei Juntunen kirjoita riviäkään niin, että se voitaisiin tulkita neuvostovastaiseksi.
Kekkonen ei sallinut, että muut arvostelivat häntä. Hän Suomen Kuvalehden pakinoitsijana haukkui kyllä itseään nimimerkillä Liimatainen.
Esko Aho moitti mediaa ajojahdista, kun hän Hiihtoliiton puheenjohtajana joutui vastaamaan ikäviin kysymyksiin Lahden MM-hiihtojen dopingkäryistä. Lehdistö peräsi, tiesikö hän dopingin käytöstä.
Perusongelma näissä kaikissa tapauksissa on se, ettei yksilöidä virheitä, korjata niitä, vaan yleisellä tasolla arvostellaan mediaa, koska sen esittämä tieto, analyysi tai mielipide ei miellytä.
Eikä media harrasta ajojahteja. Toimitukset määrittelevät itsenäisesti oman näkökulmansa tapahtumiin muista medioista riippumatta. Poliitikkojen päätökset ja puheet läpivalaistaan, analysoidaan ja tehdään johtopäätöksiä.
Näkökulmat, painotukset ja kommentit käyvät läpi journalistisen prosessin. Yhteiskunnallinen merkitys, asian kiinnostavuus ja ajankohtaisuus painottuvat julkaisemisessa.
Media toimii itsenäisesti lupia kysymättä sananvapautta ja demokratiaa puolustanen. Joskus se ärsyttää vallasväkeä ja hyvä niin!
Loading ...
