Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Tätä pohti Jukka Kuoppamäki taakse jääneestä kotimaasta kappaleessaan Sininen ja valkoinen.
Yksi täällä Aurinkorannikolla asumisen etuja on se, että on paljon mahdollisuuksia tutustua eri maalaisiin ihmisiin. Usein tällaisessa monikansallisessa porukassa puhe kääntyy kiinnostukseksi muiden kotimaita ja kansallisia ominaisuuksia kohtaan.
Vaan mitäpä sitä muille meistä suomalaisista kertoisi?
Kuoppamäki pohtii laulussaan, että ”Kertoisinko köyhyyden? Laudat eessä ovien…”
Juuri tällä hetkellä saattaisin olla taipuvainen muokkaamaan maestron sanoja hieman. Kas näin: ”kertoisinko järjen köyhyyden? Laput eessä silmien…”.
Syynä tähän – arvatenkin tilapäiseen – pessimismiin on Ylen keskiviikkona julkaisema juttu, joka koski Aurinkorannikon suomalaista koulua.
Itse jutussa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Siinä käsiteltiin suomalaisen koulun saamaa valtionrahoitusta, sen edellytyksenä olevaa oppilaan kotipaikkaa Suomessa ja niitä erinäisiä kummallisuuksia joihin tämä vaatimus johtaa.
Onhan tuo järjestelmä, ja ennen kaikkea sen esiin vetämät kommentit ja asenteet, jotakin sellaista, joka kuvailee suomalaisuutta paremmin kuin hyvin.
En ala nyt vatvoa mokoman himmelin yksityiskohtia ja puutteita sen tarkemmin. Se minkä kanssa ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraa, on keskustelu asian ympärillä.
Ylen jutussa todetaan mm. näin:
”Opetus- ja kulttuuriministeriö kertoo saaneensa lukuisia ilmoituksia ja valituksia vanhemmilta, jotka ovat yrittäneet saada lapsiaan Aurinkorannikon kouluun.”
Logiikka on siis se, että jos ei meidän terttuilmari mahdu kouluun, niin systeemi on mätä, ja joku pitää heittää bussin alle, että meidän lapsi saa mitä haluaa.
Jutun kommenttiosiossa meno vasta hapokkaaksi muuttuukin. Jääköön se tässä referoimatta, mutta tuon keskustelun voisi kyllä ottaa talteen ja kääntää eri kielille. Kun joku sitten kysyy että millaisia te suomalaiset kansana olette, niin siitä iltalukemista käteen.
Loppuu se kysely.
Loading ...
