–Onpa sinulla kivan näköinen pusero, neiti a sanoo toiselle.
–No mikä lienee vanha rätti tämä, neiti b vastaa vähätellen juuri eilen kaupasta ostamaansa ja kauan havittelemaansa paitaa.
Edellä käyty keskustelu voisi olla perisuomalainen kahvilassa käyty porinahetki, joka päättyy hyvin pian ja hiljaisuuden rikkoo ainoastaan kahvikupin reunaan kilahteleva lusikka. Kehuja kun suomalainen osaa jo nykyään sanoa, mutta ei vielä oikein vastaanottaa. Ilkeyksiä me kyllä osataan viljellä. Mitä jos keskustelu käytäisiin seuraavanlaisesti;
–Onpa ruma pusero, neiti a sanoo.
–Niinhän tuo on sinullakin ja varmasti on lapsityövoimalla tehty, neiti b sivaltaa.
Keskustelu jatkuu kiivaana ja jossain vaiheessa myös naapuripöydän huomio kiinnittyy kaksikkoon. Keskusteluun osallistuu nurkkapöydän yksinäinen henkilö parin temppuliemituopin rohkaisemana omalla mielipiteellään. Kuuluvalla äänellä käytyyn keskusteluun on helppo osallistua ainakin nyökyttelemällä myötämielisesti tai puistamalla päätään ja vetämällä henkeä sisään tiukasti yhteen purtujen hampaiden välistä. Kiihkeämmässä tapauksessa jopa portsari saattaisi joutua puuttumaan keskusteluun ja toinen lentää ovesta ulos, kuten Seppo Rädyn keihäs.
Tällaisia ovat some-ryhmissä käydyt keskustelut, mikäli ne puhuttaisiin kasvokkain.
Mikä siinä nätisti puhumisessa on niin hankalaa? Auttaako oman pahan olon purkamista se, että räävittömästi suu vaahdossa huutaa sitä omaa mielipidettään? Tällöin jää paljon oppimatta ja olen siinä käsityksessä, että oppi-ikä on koko ikä. Harjoitellaanko yksissä tuumin hyvän puhumista toisesta? Jos paha sana meinaa lipsahtaa, niin viisi kertaa kun vetää syvään henkeä, paha sana haihtuu ilmaan. Aivan kuten pieru. Hetken se on läsnä, saattaa jopa ahdistaa ja kirvellä, mutta kyllä se siitä pian ilmaan haihtuu.
Tiina Jokinen
Loading ...
