Kärsimysnäytelmä uima-altaan reunalla

Mutta onneksi poikkeuksiakin on. Yksi tällainen poikkeus on ulkomailla tapahtuvat kuvausjaksot. Tarhapäivä -elokuvaa käytiin kuvaamassa toissa syksynä muutaman päivän ajan Fuengirolassa.

– Matkustaminen ja muualla toimiminen sähköistää omaakin tekemistä, Summanen kuvailee.

– Ja ei se tosiaan ole mitenkään vastenmielistä, jos loka-marraskuussa pääsee Suomesta Espanjaan kuvaamaan. Kyllähän se tarkoittaa sitä, että päivät poikkeavat kotioloista tuohon vuodenaikaan paljonkin. Ulkona valoisassa, lämpöisessä ja mukavassa kelissä toimiminen on hemmetin hauskaa.

Hauskuus on tietysti liki kaikissa kohtauksissa esiintyvän pääosan näyttelijän kohdalla suhteellista:

- Mainos -

– Mulle se meinasi täysiä päiviä. Olin aamusta iltaan koko ajan polttopisteessä ja sehän on helvetillistä. Keskittymisen vastuun ja paineen jakaantuminen ei ole samanlaista kuin vaikkapa viihdesarjoissa, joita televisiossa tehdään. Silloin mennään välillä länkyttämään paskaa kollegoiden kanssa ja odottelemaan, milloin kutsutaan seuraavaan tunnin kuvauspätkään. Mutta kun olet kameran edessä koko ajan, niin ihan tämmöiset arkiset toimet, kuten esimerkiksi milloin ehdit istua tai käydä vessassa, on ihan keskeisiä asioita, Summanen selventää.

Fuengirolan yli kymmentuntisten, tiukkatahtisten kuvauspäivien paradoksi oli se, että vaikka työryhmä oli koko ajan uima-altaan vieressä, kukaan ei päässyt altaaseen polskimaan, koska siellä kuvattiin elokuvan kohtauksia.

– Tämä kärsimysnäytelmä työn ohella on tietysti osa tätä valtavaa kamppailua, jota elämäksi kutsutaan. Siinä tunnelmassa on vähän samaa kuin persaukinen ihminen selailisi matkatoimiston esitettä, Summanen pohtii ja eläytyy heti tilanteeseen:

– Tuossa se uima-allas nyt olisi, mutta ei ole sinne minulla mitään asiaa. Ja miltäköhän se tuo monien parjaama lentokoneruoka mahtaisi maistua? Enpä minä tiedä, enkä koskaan tulee saamaan tilaisuutta mennä itse toteamaan, onko se sitten se kana niin sitkeätä kun ne ulkomaanmatkaajat väittävät, hän jatkaa ja puhkeaa nauruun.

Vakavoiduttuaan Summanen tarkentaa:

– Itse olen onneksi jo ripulini kärsinyt Egyptistä Thaimaahan. Että sinällään tuollaiset uima-allasolosuhteet ei ole itselle se toiminnan pääfokus vaan enemmänkin se, että jos jossain vaiheessa ehtisi saada hyvää paikallista ruokaakin, niin olisipa pirun kiva juttu.”

Erakko omilla teillä

– Viimeinen kuvauspäivä oli semmoinen puolikas päivä ja vasta silloin pääsin karkaamaan omille teilleni, Summanen kertoo.

- Mainos -

Vaikka mies ansaitsee elantonsa hypersosiaalisessa ympäristössä, hän on luonteeltaan erakko ja hakeutuu omaan rauhaansa aina kun se on mahdollista.

– Fuengirolassa yksin rantakatua tallatessani tein ensin arvioita ravintoloista ja sitten lopulta valinnan. Söin ja join todella hyvin ja nautin siitä kyllä.

Summanen kertoo ruokaillessaan katselleensa, kuinka terhakat, eläköityneet suomalaiset sauvakävelivät rantabulevardia pitkin.

– Pystyin hetkeksi jopa samaistumaan siihen mielikuvaan, että voisin itsekin joskus olla siinä, hän maalailee.

– Ihan muistisairaanakin voisi olla helppoa sitä rantabulevardia mennä edestakaisin, koska siinä ei ole risteyksiä, joista voisi kääntyä harhaan.

Näyttelijä paljastaa, että edellä kerrotun kaltaiset romanttiset näkemykset omasta tulevaisuudesta ovat tärkeimpiä asioita jaksamisen suhteen, silloin kun rutiinit yrittävät ottaa ylivallan sielusta.

– Semmoinen leudon, miellyttävän ilmaston ja yhteisön keskellä eletty seniorielämä voisi hyvinkin itsellä olla maalina. Että en niinkään sijoittaisi itseäni välttämättä syömään mämmiä Kainuuseen mökkiin, jossa lähimpään naapuriin on 17 km. Se voisi nimenomaan olla joku virkeä yhteisö, jossa itseni kaltaiset järjestävät keskenään mukavia puolipakotteisia rutiineja hyvää ruokaa ja aurinkoa unohtamatta.”

Kolmas kerta toden sanoo?

- Mainos -

Summanen on tehnyt jo kaksi pääroolia Eve Hietamiehen romaanien Antti Pasasena, Yösyötön ja Tarhapäivän. Kirjoja on ilmestynyt jo kolmaskin, Hammaskeiju. Tuleeko Pasas-elokuvista myös trilogia?

– Itse koen, että minä versus lapsiperhetarinat on nyt kahden elokuvan jälkeen taputeltu, Summanen sanoo.

– Tämmöiset perheenisäroolit ja kakaroitten kaitsemiset oli meikäläisen osalta tässä. Lapsinäyttelijöiden kanssa toimiminen sinänsä on kyllä ihanaa, jos sitä kestää enintään yksitoista sekuntia”, mies jatkaa nauraen.

– Ja olenhan jo lähes 70-vuotiaskin, että tuskin mitään isärooleja tarjotaankaan enää, se juna suhahti tuossa justiinsa ohi. Enkä kyllä varmaan enää jaksa lähteä heiluttamaan pistoolia ja selvittämään rikoksia poliisisarjoihinkaan. Mutta totta kai, jos jotain kutkuttavaa pääsisi tekemään, niin olisihan se kivaa. Mutta mitä se sitten voisi olla, sitä en tällä hetkellä tiedä.

Summanen myöntää, että Pasasen hahmoa oli kyllä mukava näytellä ja olla rakentamassa.

– Mun työtapani on, että sumeilematta tarjoan vaihtoehtoja ilmaisun ja repliikin tasojen kautta, mutta kunnioitan vahvasti ja aina myös käsikirjoittajan ja ohjaajan viimeistä sanaa. Eli en koskaan jää tivaamaan, että ymmärtäkää nyt saatana, että tämä minun versioni on hauskempi ja parempi. Mutta jos jotain asioita voi ilmaisussa tarjota, niin teen sen aina. Koska kotiin ajaessa se on turha enää miettiä, että miksen mä voinut sanoa mitään. Ja jos tarjoukseni ei mennyt läpi, niin tulipahan kuitenkin tarjottua.

Lopputervehdys Espanjaan

Summanen haluaa haastattelun lopuksi kiteyttää näkemyksensä pohjoismaisesta hyvinvoinnista.

– Suurin vahinko, minkä skandinaavit on koskaan tehnyt, on se, että ruuan takia ne on jättäytynyt tänne pohjoiseen. Että muuten niin kyvykäs aines, tuo kovan karsinnan kautta eloonjäänyt porukka, viettää valtaosan ajasta pimeydessä mämmiä syöden. Siinä on jotain hirveän surullista. Voiko kalpeudesta saada sitten lisäalennusta, kun arkkua hankitaan? Niin, minä en tiedä. Että masentuneisuuden huippumaasta terveisiä vaan!, Summanen huudahtaa ja puhkeaa tarttuvaan nauruun.

Kuka?

  • Petteri Summanen
  • 50v
  • Lukuisia tv- ja elokuvarooleja
  • Kolme lasta
  • Vuoden vasenkätinen 2019

Johannes Lindström

Jaa artikkeli:

Mainos
Jatka lukemista