Sain päivän varoitusajalla paikan kotiutuslennolle Suomeen. Tavarat siis äkkiä kasaan ja aamulla taksilla kentälle. Puolen päivän aikaan suomalaisten jono kiemurteli ainoana isossa hallissa lähtöselvityksestä ulko-ovelle asti. Jotkut muistivat turvavälit paremmin kuin toiset.
Airbus oli täynnä ja siellä sitten istuimme tiiviisti lähellä toisiamme. Kaikilla oli kasvosuojukset eikä kukaan onneksi pärskinyt.
Poikkeustilanteen takia meille tarjoiltiin vain vettä ja täytetty leipä. Saimme myös ohjeet kahden viikon kotikaranteeniin siirtymisestä ja määräyksen välttää julkisia kulkuneuvoja. Kentältä voisimme mennä kotiin valtion maksamalla taksilla tai bussilla.
Täytimme terveyttä ja kyytitarvetta koskevan kyselylomakkeen, jonka lopussa kukin sitoutui noudattamaan karanteenia. Karanteenin noudattamisen tarpeesta ei kukaan voinut jäädä epätietoiseksi. Tiedottaminen oli saatu nyt siis kuntoon.
Kotona olo oli huojentunut, vaikka tulevaisuus näytti koko maailman mitassa epävarmalta.
Jäin miettimään, miten vähistä aineksista saimme aikaan rauhallisia ja mukavia päiviä poikkeustilankin keskellä. Tekemistä ja lukemista riitti. Ravintola Kukko toimitti ruokaa kotiovelle ja Mummolaan saattoi kipaista ostamaan herkkuja. Ystävien viestit lämmittivät mieltä, ja kello kahdeksan parveketaputukset koko ulkonaliikkumiskiellon ajan synnyttivät tunteen yhteisöön kuulumisesta.
Luonto on saanut monessa maassa ihmisten toimilta hengähdystauon. Luultavasti tämä jää vain hengähdystauoksi, ja itsekkyys, ahneus ja ajattelemattomuus käynnistävät taas ennen näkemättömän kulutuksen ja luonnonvarojen tuhlauksen. Niin on käynyt muidenkin katastrofien jälkeen. Toivon silti hartaasti, että ihmiset ovat oppineet jotakin ja olen väärässä.
Marja-Leena Karjula
Loading ...
