Kailottavia ihmisiä on monenlaisia. On mukavia möykkääjiä: sellaisia, jotka juhlahumussa tai kavereiden kanssa kahvilassa eivät edes huomaa pitävänsä kaameaa meteliä, koska ajelehtivat jossakin ystävyyden riehakkailla laineilla.
Kaikki täällä pitkään asuneet ihmiset tunnistavat myös tyypillisen andalusialaisen kurnuttajan, joka on raastanut äänihuulensa raspiksi baareissa raakkuessaan. Espanjalaisissa kulmakuppiloissa meteli on nimittäin usein hevikonserttitasoa. Suomeen mennessä puolestaan tuntuu, että joku olisi kääntänyt maailmasta äänenvoimakkuuden kohti lounasta.
Äänenkäyttö on siis myös kulttuurisidonnaista. Oma viisivuotias tyttäreni puhuu eri desibeleillä kotona sen jälkeen, kun hän on ollut suomalaisessa päivähoidossa. Espanjalaisen koulupäivän päätteeksi epäilen sen sijaan välillä, onko hänellä kuulossaan jotakin vikaa vai olenko vain unohtanut pestä hänen korvansa.
Ilomöykkä on kuitenkin vain sellaista humua, mikä on syy siihen, miksi Espanjassa viihtyy. Se värittää arkea ja saa aikaan juhlan tuntua.
Toisenlaista möykkää on möykkäöykkäröinti. Sen hallitsevat myös suomalaiset. Se on möykkäämisen käyttämistä vallankäytön välineenä. Möykkäöykkärin tunnistaa siitä, että hänen mielestään oikeassa on se, joka pitää eniten meteliä. Hän puhuu päälle eikä osaa tai halua kuunnella muita.
Andalusian murteen verbi boquear, joka tarkoittaa, että joku puhuu kovalla äänellä liikaa tai harkitsemattomasti ja usein satuttaen toisia ihmisiä, kuvailee hyvin ilkeää möykkääjää. Möykkäöykkäröinti on erityisen tyypillistä sosiaalisessa mediassa, mutta tosielämässäkin moni suojautuu möykkäämällä sen sijaan, että uskaltaisi kuunnella toista ja olla lempeä.
Möykkäöykkäröijät aiheuttavat pelkoa, ilomöykkääjät sen sijaan metelöivät rakkaus edellä. Sellaista ääntä kohti!
Seita Van Den Eeden
Loading ...
