Kävin lauantaina Sohailin linnan kupeessa katsomassa Bob Dylania.
Jos en tietäisi kuka Bob Dylan on, olisin saattanut ihmetellä mikä saa tuhannet ihmiset maksamaan kalliihkot liput kyseisestä esityksestä.
Jos en tietäisi kuka Bob Dylan on, olisin saattanut ajatella, että kyse oli keskinkertaisesta viihdemusiikista ja tylsästä bluesista, jota esitti umpimielinen solisti ilman mitään kontaktinottoa yleisöön.
Jos en tietäisi kuka Bob Dylan on, olisin saattanut aprikoida, miksi yleisö räjähti valtaviin aplodeihin, kun solisti puhalsi ensimmäisen kerran pieneen huuliharppuun. Siis aplodit tulivat puhalluksesta, myöhemmin solisti myös soitti kyseistä harppua.
Jos en tietäisi kuka Bob Dylan on, olisin saattanut kummastella, miksei konsertissa käytetty nykyaikaista video- ja valotekniikkaa helpottamaan yleisön näkyvyyttä. Nyt mustiin pukeutunut bändi näyttäytyi suurimmalle osalle yleisöä pieninä tikku-ukkoina kaukaisella estradilla.
Jos en tietäisi kuka Bob Dylan on, olisin saattanut ällistellä, miksi radiosta ja televisiosta vuosikymmenten ajan tutuiksi tulleet kappaleet oli sovitettu lähes tunnistamattomiksi.
*Onneksi tiedän, kuka Bob Dylan on. Siksi lauantain konsertti oli minulle elämys. Näin tinkimättömän taiteilijan, yhden sukupolven musiikillisen suunnannäyttäjän työnsä äärellä. Bob Dylanilla oli oikeus tarjoilla luomaansa taidetta minulle ja muille haluamallaan tavalla.
Antti Pekkarinen
Loading ...
