Aurinkorannikolla voi nykyään nähdä usein roskiksilla kutsumattomia vieraita ihan sikana. Villisikana.
Netissä törmää jokseenkin päivittäin videoihin, joissa villisikalauma tonkii taloyhtiöiden roskiksia, tai jotain muuta sopivaa kohdetta, mitä ilmeisimmin ruuanhakureissullaan. Ja niitä on yleensä paljon, laumaeläimiä kun ovat.
Kerran osui omalle kohdallekin tällainen tienposkesta itselleen soppatykin löytänyt joukkio. Ajoin moottoripyörällä pientä hiekkatietä kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä edessä olikin viitisentoista villisikaa.
Voin kertoa, että yli satakiloinen villisikauros, jolla on 15-senttiset kulmahampaat, näyttää erilaiselta kuin nettivideossa, kun sitä katsoo prätkän selästä kolmen metrin päästä.
Ensimmäinen ajatus oli, että jos noilla menee nyt jostain syystä Leipijärveen hermo, niin hopealle jäädään.
Ymmärrän siis paremmin kuin hyvin, että monet vaativat nopeita ja tehokkaita toimia villisikojen häätämiseksi ihmisten nurkista. Ihmisillä on lapsia, taloyhtiöissä asuu vanhuksia ja muita huonosti liikkuvia. Mitä mahdollisuuksia heillä on puolustautua, jos nämä kärsämäkeläiset päättävät alkaa villisikailla heidän kustannuksellaan?
Brutaali totuus taitaa olla, että ainoa tehokas tapa hätistää villisiat ihmisten reviireiltä, on niiden lopettaminen.
Sieluni korvin kuulen, kuinka moni nyt muistuttaa eläinten oikeuksista olla ja elää. Ja niin tietysti onkin. Eikä eläimille saa tietenkään tuottaa tarpeetonta kärsimystä.
Mutta menepä häiritsemään äitikarhua, kun se hoivaa poikasiaan. Ei taida auttaa, vaikka kuinka selität sille, että meillä ihmisillä on myös oikeus elää. Karhuemo suojelee lapsiaan kaikin tarpeellisin keinoin. Tarvittaessa se irrottaa henkikullan tunkeutujasta ilman tunnontuskia. Eikä sitä kiinnosta, tulitko sen reviirille marjastamaan vai pahat mielessä.
Ei tässä nyt tietenkään suoria yhtäläisyysmerkkejä olla karhujen, villisikojen ja ihmisten välille vetämässä, mutta periaate lienee sama. Omiaan saa ja pitää puolustaa.
Loading ...
