En ole edes television keskivertokuluttaja, mutta joskus huomaan narahtaneeni kiinni ruudun ääreen. Viimeksi olen kokenut moisen ihmeen uusiseelantilaisen rikossarjan ”Murhia ja kantrimusiikkia” kanssa. En häpeä tunnustaa, että olen koukussa kiinni perkeitä myöten.
Ehkä syy on itsellenikin mieluisassa musiikkilajissa, ehkä hienossa kuvauksessa, ehkä tavallisen oloisissa arkisissa hahmoissa. Olen päässyt käymään uusiseelantilaisen viinin ja alkulähteillä ja Sormusten herrojen kuvauspaikoilla kerran, sekin varmasti vaikuttaa.
Menneen viikonvaihteen aikana yllätin itseni katsomasta myös Putous-nimistä hupisarjaa, missä tuntemattomista näyttelijöistä tehdään tunnettuja yhtä harkitusti kuin tuntemattomista muusikoista tehdään Vain elämää -ohjelmassa tähtiä. Pakko tunnustaa sekin, että niin Tanhupallo kuin Ansa Kynttiläkin saivat suupielet ylöspäin. Sekin varmasti vaikutti, että lasissa oli uusiseelantilaista.
Viikonvaihteen televisiourakka huipentui sunnuntaihin ja vierailuun vähän iäkkäämmän ystäväpariskunnan luona. Jouduin puremaan hammasta jo katsoessani jonkun pienen ja pyylevän mukahauskan wannabesalmelaisen vetämää Napakymppiä, mutta pahin oli vielä edessä – olisin lähtenyt pois, jos olisin tiennyt illan jatkuvan Selviytyjät Suomella. Tällä kertaa kupissa ei ollut kuin kahvia ja minulla oli sanan täydessä merkityksessä vaikeuksia selviytyä.
Meillä kaikilla on inhokkeja – minäkin olen takuuvarmasti sellainen jollekin toiselle – mutta pelkäsin aloittavani yökastelun uudelleen oman inhokkini Katja Ståhlin astuessa ruutuun. Kohteliaisuus pakotti kuitenkin jäämään ruudun ääreen.
Mikäkö tekee Katja Ståhlista inhokin? Sen tekee yksi ainoa ilta muutaman vuoden takaa. Istuimme yllättäen Urheilugaalassa toisiamme vastapäätä ja muistan vieläkin Ståhlin ylimielisen tuhahduksen, kun tuolloin vielä hyvin tuhdissa kunnossa ollut ex-pituushyppääjä Ringa Ropo ohitti pöytämme: ”Miten suomalainen instituutio voi lihottaa itsensä tuollaiseen kuntoon”, lausui nainen toisesta naisesta.
Sillä hetkellä teki mieli ilmoittaa Ståhlille näkemykseni siitä, miksi hän on pärjännyt paremmin radiossa ja printtimediassa kuin televisiossa. Lähellä oli, etten sanonut syyksi radiokasvoja, mutta pieni sisäinen herrasmies minussa voitti ja olin hiljaa. En sanonut mitään myöskään Ståhlin vieressä istuneen Kaj Kunnaksen egosta, joka pursui ulos katkeamattomana puhetulvana.
Kunnaksen kunniaksi on sanottava, ettei hän alentunut kommentoimaan esimerkiksi olympiavoittaja Pekka Vasalan tai kiekkomestari Timo Jutilan kiloja. Jos näin olisi tapahtunut, olisin ehkä itse taantunut kertomaan vertauksia Disneyn lentävästä norsusta ja sen lentoelimistä.
Selviytyjät Suomen kolmatta jaksoa ystäväpariskunnan olohuoneessa seuratessani yllätin itseni miettimällä, kenet mukana olevista julkimoista olisin itse porukasta pudottanut. Katja Ståhl olisi ollut itseoikeutettu ykkönen ja kakkosketjun olisivat muodostaneet laulaja Mariko sekä luoja ties millä ansioilla julkkikseksi noussut Juhana Helmenkalastaja. Syy rankkaukseeni on yksinkertainen eli tositilanteen lähestyessä on parempi eliminoida selvästi heikoimmat lenkit ulos.
Selviytyjät Suomi on kuvauspaikkaa myöten kopio yhdysvaltalaisesta esikuvastaan. Alkuperäistä formaattia noudattelee sekin, että mukaan on pitänyt löytää niin kiintiöhomo, kiintiöbimbo kuin kiintiövärillinenkin. Kiintiötaviksen paikan oli saanut ilmeisesti satunnaisotoksena suoraan Rovaniemen torilta mukaan temmattu ”who the fuck is” Sampo ”Kalukukkaro” Kaulanen.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
