Maailman menoa ihmetellessä tulee mieleeni vanha kertomus kahdesta uimarista, jotka menivät järveen. Molemmat heittivät vaatteensa rannalle. Toisen nimi oli Valhe ja toisen Totuus. Aikansa uituaan ensimmäisenä vedestä nousi Valhe ja puki päälleen Totuuden vaatteet. Sen sijaan Totuus vedestä noustuaan ei kyennyt pukemaan päälleen Valheen vaatteita. Se käveli alasti ympäriinsä. Kaikki, jotka näkivät hänet, olivat kauhuissaan. Tarinan opetus on siinä, että ihmiset hyväksyvät mieluummin Totuudeksi puetun Valheen kuin alastoman Totuuden!
Arabialaisen sananlaskun mukaan ”valhe on sairaus ja totuus sen parannuskeino”. Ongelmana näyttää vain olevan, että Valhe pukeutuu helposti Totuuden vaatteisiin ja alkaa esittää tervettä. Se uskottelee että kaikki on hyvin eikä tässä tarvita mitään parannusta. Totuuden vaatteissa se osoittaa sormella Totuutta ja sanoo että katsokaa tuota alastonta hullua! Se on vietävä hoitoon ennen kuin se aiheuttaa enempää hämminkiä keskuudessamme. Suljetaan se pois silmistämme. Ei sitä kukaan kestä!
Keskiajalla jesuiitoilla oli väliin voimakas pyrkimys päästä tiettyihin tavoitteisiin keinoista huolimatta. Tästä lienee peräisin kuuluisa sanonta ”tarkoitus pyhittää keinot”. Valhe pyrkii omiin päämääriinsä usein esiintymällä Totuutena. Kaikki keinot ovat sillä käytettävissä! Jos kykenemme näkemään Totuuden silmin, huomaamme että nuo keinot ennakoivat tiettyä Valheen haluamaa tarkoitusta.
Onneksi Valhe on nuorallatanssija, joka liikkuu korkealla ilman Totuuden suojaverkkoa. Kun se putoaa, sille käy huonosti. Pelkät Totuuden vaatteet eivät sitä pelasta! Olisiko ”Putineilla” peiliin katsomisen paikka?
Loading ...
