Aivojumppa on sitä tärkeämpää, mitä vanhemmaksi sitä elellään. Nuorena homma hoituu automaattisesti kun pääkopassa on tilaa ja tiedonjano ahnaimmillaan.
Kun tule tiettyyn ikään, ei pelaa enää mikään, lauleli Junnu Vainiokin aikanaan ja karaokeväki kerta toisensa jälkeen. No ei hätää, on meillä ristisana- ja sudokutehtävät auttamassa tuota pääkopan rappeutumista muun muassa. Pelkästään taivaanrantaa ja merimaisemaa tuijottamalla ei väistämätöntä rappeutumista paljon hidasteta.
Minun omani rappeutumisenestotoimintani on suureksi osaksi ihmisten tunnistamista täällä Fugessa. Parin kolmen koronavuoden jälkeen kun kansa alkaa palautua rannikolla, on jännää kun vastaan tulevan ihmisen olemus ja turpavärkki näyttävät tutuilta, mutta mutta se nimi, oliko se Matti Teppo vai Kaisa, sukunimestä ei tietoakaan? Keskustelukontaktissa funtsii koko ajan mikä on nimeltään tuo ihminen ja ovelilla kysymyksillä yrittää yhdistää paikkakuntaan Suomessa tai tekemisien kautta pienentää kuristussilmukkaa nimen ympärillä. Jos ei tämä aivosumusta ala kirkastua, pitää ”kilauttaa kaverille”.
Onko se sitten tärkeää tietää tai muistaa nimi, jos kerran ihmisen tuntee muuten? Nimi voi vaan yhdistää epäoleellisiin asioihin, mitkä ei kuulu enää tilanteeseen.
Pari kolme menetettyä vuotta kontakteissa tässä iässä vaikuttaa jo ihmisen tunnistamiseen, noin ulkoisestikin. Joku on lihonut, toinen laihtunut, joku on vaikeasti sairastunut tai läheinen kuollut. Nämä asiat pitää ottaa huomioon kun tapaa ihmisiä esimerkiksi korona-ajan jälkeen. Hienotunteisuus on tärkeä asia silloin.
Itse en oleta ihmisten tuntevan itseäni automaattisesti, annan mahdollisuuden laukaista hieman kiusaantuneen tilanteen tokaisemalla etten ole velipoikani Pauli… esimerkiksi. On tietysti helpompaa kun Fuengirola.fi lehden apinalaatikossa loistaa naamavärkki.
Loading ...
