Urheilun ja politiikan suhteesta on puhuttu viime vuosina runsaasti. Ei kuitenkaan ainutlaatuisen paljon.
Lähihistoriasta löytyy esimerkkejä, jolloin politiikka on noussut urheilussa keskiöön jopa kisapaikkasuorituksia enemmän.
Yksi tällainen tapahtuma oli vuonna 1972 Münchenin olympialaisissa. Palestiinalaiset terroristit hyökkäsivät kisakylään ja ottivat 11 israelilaista panttivangikseen. Panttivangit saivat tapahtumassa surmansa.
Toinen, mutta positiivinen tapahtuma oli Pyeongchangin olympialaiset, kun Etelä-Korea ja Pohjois-Korea esiintyivät yhteisen lipun alla. Tapahtuneesta puhuttiin enemmän ja pidempään kuin urheilusuorituksista.
Tapahtuneen uskottiin liennyttävän maiden kireitä suhteita.
Olympialaisia on myös boikotoitu puhtaasti poliittisin syin. Vuonna 1980 USA ja monet muut länsimaat jättivät Moskovan olympiakisat väliin. Syynä oli Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin.
Vastaavasti Itä-blokin maat eivät lähteneet Los Angelesin kisoihin. Syyksi ilmoitettiin heikko turvallisuustilanne.
Kansainvälisten suurkisojen järjestämiseen on niin ikään liittynyt poliittisia motiiveja. Hyvin ja mahtipontisesti läpiviedyillä kisoilla on haluttu kohentaa järjestäjämaan imagoa ja lisätä hyväksyttävyyttä.
Kaikissa edellä mainituissa tapahtumissa urheilijoilla itsellään ei ole ollut roolia.
Ensimmäinen urheilijoista lähtevä, tai ainakin näyttävä sellainen, nähtiin Meksikon olympiakisoissa 1968. Kultamitalisti Tommie Smith ja pronssille juossut John Carlos nostivat mustalla hanskalla varustetun käden ylös protestoidakseen maansa rotuerottelua vastaan.
Tänä päivänä kannanotot lähtevät yhä enemmän urheilijoista, ja urheilijoiden lähtökohdat mielenilmauksiin ovat yleishumaanit. Halutaan osoittaa mieltä demokratian, ihmisoikeuksien, tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
Muun muassa jääkiekon MM-kisojen siirto pois ihmisoikeuksia polkevalta ja demokraattista päätöksentekoa halveksivalta Valko-Venäjältä lähti jääkiekkopiirien sisältä. Kansainvälisen liiton ylimmän johdon oli pakko tehdä siirtopäätös.
Siirto myös havahdutti kiekkoväkeä ja etenkin pelaajia siihen, ettei suinkaan ole sama, mitä maajoukkuepelaaja tai entinen kiekkotähti julkisuudessa sanoo.
Tämän sai todeta esimerkiksi entinen NHL-tähti Esa Tikkanen, joka joutui korjaamaan vähätteleviä lausuntojaan Valko-Venäjän ongelmista.
Teemu Selänne kyseli somessa, että onko totta, ettei hänen yli 80-vuotias isänsä pääse koronarokotukseen, mutta maahanmuuttajataustaiset pääsevät. Perussuomalaisten meppi Laura Huhtasaari halusi ymmärtää kysymyksen maahanmuuttovastaiseksi ja oli kohottamassa Teemun kansallissankariksi ja seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi!
Teemu tuskin ymmärsi, miten hänen kysymykseensä voidaan reagoida.
Suomen jalkapallomaajoukkue reagoi alkuviikosta keskikenttäpelaaja Glen Kamaran tapaukseen. Hänen väitetään joutuneen rasistisen huutelun kohteeksi kesken pelin.
Pelaajat pukivat maanantain harjoituksissa ylleen t-paidan, jonka rintamusta koristi lause ”I Stand With Glen”. Eli he ovat Glenin tukena.
Huuhkajien tähtipelaaja Teemu Pukki antoi Helsingin Sanomille lausunnon, jossa hän tuomitsee kaikenlaisen rasismin ja toivoi sanktioita rasistisille teoille ja puheille.
Kansainvälisessä jalkapallossa vastustetaan voimakkaasti rasismia. Lähes kaikki kirkkaimmat maailmantähdet ovat osallistuneet rasismin vastaiseen kampanjaan. Eikä ilmiö ole suinkaan hiipumassa, vaan vahvistumassa.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta median palveluksessa toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
