Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi, kevät toi maalarin, kevät toi nurmikolle voikukan ja viheriölle myrkyttäjän.
Niin kauan minä katsonut olen kukkasta kauniin keltaista, jota oikeastaan moni vihaa ja yrittää kaikin keinoin päästä siitä eroon.
Konsteja on monia. Leikkurilla ajetaan heti yli, kun nuppu nousee.
Toiseksi kaivetaan pistomallisella välineellä kymmensenttinen juurikin pois maasta.
Kolmanneksi, Syyrian sodan tapaan myrkytetään ”roundapilla” juuristo. Perkele tuosta et enää nouse, voi lukea nurmikon pitäjän kasvoilta.
Mikä vimma voikukkaa vastaan? Halutaan näyttää luonnolle kaapin paikka. Sinnikkäästi vaan tuo keltainen kesäntuojakukka taistelee ja lennättää kukinnan jälkeen toivorikkaat siemenhahtuvansa ilmaan kurjistamaan seuraavan kevään nurmikonhoitajan olotilaa.
Voiko hienompaa näkyä olla kuin keltaiset nurmikot ja tien penkereet? Lapsena teimme aina joka kevät voikukkaseppeleet, voi sitä aitoa hymyä lapsen kasvoilla seppele päässä.
Onko tällaista näkyä enää lainkaan? Harvassa, jos on.
Ihmettelen yleensäkin, miksi pitää ne hyväksytytkin kukinnot katkoa ja viedä kotiin johonkin maljakkoon kitumaan. Annettaisi luonnon kukkia rauhassa ja mentäisiin sinne luontoon ihastelemaan väriloistoa.
Oikein pahaa tekee, kun esimerkiksi kaunis sireenin kukinto-oksa katkaistaan risahtaen emäpuustaan ja jäljelle jää törröttämään oksan varsi yksinäisenä.
Onko se nyt sitten kivan oloista, kun nuutunut kukinto olohuoneen pöydällä maljakossa tekee kuolemaa pudottaen siemenensä pöydälle, josta ne pyyhkäistään liuotinrätillä roskikseen?
Antaa kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaan…omassa elementissään. Kaunista kesäkuuta ystävät, heinkuus treffata jälle :).
Ps. Saunavihdan teko sallitaan.
Vesa Uusi-Kilponen
Loading ...
