Luulin jo nähneeni ja jopa kokeneeni kaiken, kun ahdasmielisyyttä hapotteleva suvaitsevaisuus vei meiltä Neekerinpusut, Lakupekat ja monet muut lapsuuteni herkut.
Suomen muuttuessa suvaitsevaiseksi ei soinut radiossa enää Kakesingersin ”Me halutaan olla neekereitä”, ei näytetty television varhaisiltapäivässä Pekka ja Pätkä neekereinä -klassikkoa, poissa oli jopa korttipakan Musta Pekka.
Erehdyin, sillä Pikku Kakkosesta tutun Herra Heinämäen Lato-orkesterin intiaanipäällikön hyllytys meni vieläkin pidemmälle. Ilta-Sanomien mukaan Suomen Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laiti näki hahmon liian leimaavana ja stereotyyppisenä. Eikä intiaani ollut edes kännissä, sillä ei ollut kengissä heiniä.
Olen käyttänyt tällä palstalla joskus aiemminkin roomalaisen poliitikon ja filosofin Marcus Tullius Ciceron latinankielistä viisautta ”O tempora, o mores” eli suoraan suomennettuna ”Oi aikoja, oi tapoja”. Mihin näinä aikoina ollaankaan oikeasti menossa, kun kenen tahansa valittajan ruikutus on automaattisesti heti jonkun pitkäaikaisen perinteen surma?
Liian pitkälle on mielestäni mennyt sekin, ettei poliisi saa enää liian leimaavana ilmoittaa ryövärin tai raiskarin tuntomerkiksi tummaa hipiää, eikä edes maahanmuuttotaustaa. Puhumattakaan siitä, että myymälävarkaudesta kertovassa uutisessa olisi maininta kansallispuvun samettihameesta, jonka alta löytyy tarvittaessa tilaa niin moottorisahalle kuin pakastetulle kalkkunallekin.
Itse olen ajatellut käynnistää kampanjan perinteisten nakkikioskien porilaisia, mäkkäreiden hampurilaisia ja ruokaravintoloiden ranskalaisia vastaan. Mitä mahtavatkaan Ketolan Vellu ja porilaiskumppanit ajatella, kun lajitoveria purraan poskesta symbolisen veren tirskahtaessa ketsupin muodossa kravatille?
Entä sitten perinneruoka musta makkara, joka vie mielleyhtymän helpostikin mustan miehen siihen. Tai Herra Heinämäen Lato-orkesterin perustajan Heikki Salon tunnetumpi yhtye Miljoonasade, joka taas viittaa lukuisten siimahäntien joukkokuolemaan vain yhden onnekkaan selvitessä. Hyi, miten paheksuttavaa.
Häpeän edes tunnustaa, että olen joskus biljardia pelatessani lyönyt mustaa kepillä. Tänään se olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä rangaistava teko.
Ihan yhtäläisesti pitänee luopua viiniseuramme monivuotisesta tiernapoikaperinteestä – olen nimittäin jostain syystä ominut itselleni murjaanien kuninkaan osan. Kai sillekin hahmolle käy samalla tavalla kuin Peppi Pitkätossun isälle, entiselle neekerikuninkaalle, jota pitää nykyisin tituleerata Etelämeren kuninkaaksi.
Pakko sekin synti on julkisesti myönnettävä, että käytin joskus lapsena lahjaksi saamaani intiaanipäähinettä Herra Heinämaan Lato-orkesterin intiaanin tapaan. Omaa hahmoani yhdisti Mikko Löytyn intiaanipäällikkö Punanataan se, että olimme molemmat yhtä hiljaisia. Minäkin osasin puhua intiaania vain yhden ainoan sanan ja se sana oli ugh.
Tarzanina sana oli jo useampitavuinen eli Bundolo ja Korkeajännityksistä varastettuna saksalaisena lentäjähahmona vieläkin pidempi eli Donnerwetter.
Lapsuuteeni kuuluivat niin Tarzan-elokuvat kuin Villistä lännestä kertoneet Westernitkin. Yhteistä niille oli se, että tuoni niitti satoa ja yleensä se sato oli peräisin alkuperäiskansoista. En edes yritä arvata, miten monen mustan kantajan olen nähnyt putoavan vuorenrinteeltä tai miten monen tatuoidun sulkapäähineisen tuupertuvan preerialle.
Kokemuksista huolimatta koen eläneeni hyvän elämän, mutta rasisti en koe olevani.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
