Suomessa siirryttiin liittokohtaisiin ratkaisuihin muutama vuosi sitten, kun Elinkeinoelämän keskusliitto irtisanoutui keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista.
Viime kierros näytti vielä siltä, että uusi marssijärjestys toimisi, eli vientiliitot määrittelevät korotustason ja muut seuraavat kiltisti perässä.
Nyt on toinen ääni kellossa. Etenkin julkisen puolen liitot haluavat kompensaatiota kilpailukykysopimuksen tuomiin heikennyksiin, kuten lomarahojen leikkauksiin.
Kaiken lisäksi palkkojen jälkeenjääneisyyttä halutaan korvata. Vaatimuksena on lähes kahden prosentin lisäkorotus yleisen linjan päälle.
Teollisuudessa väännetään kättä siitä, oliko kikyssä sovittu työajan pidennys pysyvä vai määräaikainen. Työantajapuoli olisi valmis palaamaan entiseen työajassa, mutta vaatii työajan huomioon ottamista korotuksissa. Työntekijäpuoli ei halua alempia korotuksia vastapainona työajan pidennyksistä luopumiselle.
Pattitilanne on jatkunut jo viikkoja ja työmarkkinoilla on kaikkiaan tulehtunut tilanne. Työnantajapuoli valittaa etenkin sitä, ettei ay-liike kanna vastuustaan kilpailukyvystä ja Suomen taloudesta, vaan vaatii härkäpäisesti korotuksia, joihin ei oikeasti ole varaa.
Ongelma on siinä, että hylkäämällä keskitetyt ratkaisut palkkakoordinaatio hävisi työkalupakista. Samassa hävisivät työmarkkinaosapuolten mahdollisuudet vaikuttaa työehtoratkaisujen yhteiskunnalliseen merkitykseen.
Keskitetyissä ratkaisuissa lähtökohtana oli kokonaistaloudellisesti paras mahdollinen ratkaisu. Siinä otettiin huomioon inflaatiokehitys, ostovoiman ja kilpailukyvyn turvaaminen, työllisyys ja vain yhtenä osana nimelliskorotukset.
Yleensä kävi niin, että palkankorotuksia hillittiin veroalennuksilla ja turvattiin osavoiman myönteinen kehitys.
Ratkaisuilla parannettiin monilla kierroksilla kilpailukykyä. Tällaiset laajan yhteiset sopimukset lisäsivät myös yhteisymmärrystä sopijaosapuolien välillä. Puhuttiin konsensuksesta ja Suomen mallista.
Ongelmia tapa tuotti muun muassa sen takia, että siinä työmarkkinaosapuolet astuivat lainsäädännön puolelle ja valtiovalta taas työmarkkinoille.
Parlamentaariselle järjestelmälle annettiin kohtelias korvapuusti.
Huono puoli oli myös siinä, ettei kokonaisratkaisuissa kyetty ottamaan huomioon eri alojen erilaista tilannetta saati yrityskohtaisia tarpeita.
Nykyistä tapaa tehdä palkkaratkaisuja voidaan kutsua jonkinlaiseksi välimalliksi, jonka perusajatus tulee Ruotsista. Siellä malli toimii, meillä ei.
Liittokohtaiset ratkaisut ovat vieneet nimellispalkkojen nostokilpailuun, eikä alakohtaisia ongelmia ole juurikaan kyetty ratkaisemaan. Julkisen puolen liittojen vaatimukset taas kertovat, ettei vientialojen korotuslinjaa kunnioiteta. Vaaditaan selvästi enemmän.
Ollaan vähän samassa tilanteessa, jolloin tupot syntyivät vuosikymmeniä sitten. Eli piti parantaa kilpailukykyä ja työllisyyttä sekä turvata ostovoima. Aiemmin ostovoiman söivät inflaatio tai toistuvat devalvaatiot.
Jos aiotaan päästä työmarkkinoilla optimaaliseen tilanteeseen eli turvata yrityksen kilpailukyky ja työntelijöiden edut, pitäisi siirtyä yritystasolla sopimiseen. Ruotsissa näin jo pitkälle tapahtuu.
Meillä ei asiassa ole päästy puusta pitkään. Luottamus puuttuu. Työntekijäpuoli pelkää yksipuolista sanelua, eikä työnantajapuoli ole kaikissa tilanteissa valmis turvaamaan tasapuolista neuvotteluasetelmaa.
Suomessa kaivataan työehtojen sopimiseen suurta remonttia keskeisenä tavoitteena paikallinen sopiminen. Todellisia tuloksia on kuitenkin turha odottaa, ennen kuin saadaan luottamus ja toisen neuvotteluosapuolen oikeuksien kunnioitus palautettua.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta median palveluksessa toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
