Vallitseva pandemia on osoittanut entistäkin selvemmin, ja useammalle, elämän haurauden. Perheenjäsenen tai tuttavan vakava sairastuminen muistuttaaa meitä kouriintuntuvasti, kuinka lyhyellä visiitillä olemmekaan tässä maailmassa. Aika, tuo tärkein aarteemme, loppuu joskus liian yht’äkkisesti. Kiitollisuusherätys osui omalle kohdalle erään perheenjäsenen vakavan sairastumisen vuoksi, ja siksi haluankin käyttää tämänkin mahdollisuuden kiitollisuuden ilmaisemiseen – siltä varalta, että en enää uudelleen saisi siihen tilaisuutta tai että en olisi kykenevä sanoja tuottamaan.
Kiitän sinua, äiti, että annoit elämän ja rakkauden. Kiitän kaikista uhrauksista ja kärsimyksistä, jotka jouduit läpikäymään meidän, lastesi, vuoksi. Kiitän teitä, armaat sisaret, niin verisellaiset kuin itsevalitut, jotka välillä kovakouraisestikin, mutta silti aina hellyydellä, huolehditte ojentamisesta ja ohjaamisesta. Kiitän ihania ystäviäni, jotka todellakin olette elämän sokeri ja suola.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin kahdelle ihmiselle. Ennen kaikkea haluan kiittää rakkaita lapsiani, siksi he saavat ihan oman kappaleen tässä kirjoituksessa. Enemmän kuin minä olen osannut teille opettaa, te olette minua kasvattaneet: olette minusta kitkeneet itsekkyyttä, kasvattaneet kärsivällisyyttäni, opettaneet ajankäyttöä, rationalisoineet elämääni, karsineet tyhjänpäiväisyyksiä, vaatineet pohdintaa, argumentointia ja omien päämäärieni ja tavoitteitteni tarkistamista. Mitä olisinkaan, ja mitä elämästäni olisi tullut, ilman teitä? Vaikka pyrin päivittäin sanomaan, että olette rakkaita, haluan jättää julkisen tunnustuksen siitä, että ymmärrän teidän olevan parasta elämässäni. Ilman perhettä, tulipa sen koostumus verisiteen tai ystävyyden kautta, elomme on väritöntä. Vasta rakkauden tunteen kautta elämämme saa merkityksen.
Suvi Kauranen
Loading ...
