Jotkut vääräleuat sanovat, että on älytöntä hypätä ulos ehjästä lentokoneesta. Siinä tapauksessa Veikko ”Wexi” Korhonen on tehnyt älyttömyyksiä jo yli 50 vuotta.
Tyyni kesäkuun ilta vuonna 1966 osoittautuu näin jälkikäteen yhdeksi Wexi Korhosen elämän käännekohdaksi.
– Olin Härmälän lentokentällä purjelento-oppilaana 16-vuotiana. Yhtäkkiä siinä iltakymmenen aikaan joku huusi että ’pojat tossa koneessa joka nousee, siellä on laskuvarjohyppääjiä’, Korhonen muistelee.
– Ei siihen aikaan oltu Härmälän kentällä ikinä nähty mitään laskuvarjohyppääjiä edes näytöksissä. Niinpä menimme nurmikolle pötköllemme katselemaan kun kone nousi hitaasti johonkin puoleentoista kilometriin ja sitten sieltä erkani kaksi hyppääjää. Ja se suhina, se kuului maahan asti.
Laskuvarjohyppy teki ensinäkemältä niin suuren vaikutuksen, että pian Korhonen oli itsekin hyppykurssilla. Lisäpontimena tosin toimi ikävä dramaattinen tapaus.
– Näin itse kuinka tutulta purjelentäjältä hajosi kone ilmassa, ja hän teki epäonnistuneen pelastautumishypyn. Se oli kova paikka 16-vuotiaalle pojalle. Silloin päätin, että menen hyppykurssille, niin opin käyttämään varjoa, eikä tilanteen tullen hyppääminen ole niin vaikeaa.
Olympiaedustajaksi
Jonkin aikaa Korhonen harrasti sekä purjelentoa, että laskuvarjohyppyä, mutta lopulta hyppääminen vei voiton. Äkkiseltään voisi arvata, että syynä lajin vaihtoon oli vapaan pudotuksen tuoma jännitys ja adrenaliini. Niilläkin saattoi olla osansa valinnassa, mutta suurin syy löytyi muualta.
– Kilpaileminen. Minulla on aina ollut todella kova kilpailuvietti, ja hyppäämisessä oli huomattavasti matalampi kynnys päästä mukaan kilpailutoimintaan kuin purjelentämisessä. Vuonna -69 kuuluin jo Tampereen joukkueeseen varamiehenä ja olin voittamassa Suomen mestaruutta, Korhonen kertaa kisoja joissa ei vielä päässyt hyppäämään.
– Enkä saanut mitaliakaan! Joukkueessa oli neljä hyppääjää ja yksi varamies, eikä mitaleja ollut varattu kuin neljä, hän muistelee.
Siitä alkaen Korhosen uraan mahtui kilpailuja – ja menestystä – koko tukku. Uran kohokohdat osuivat 80-luvun jälkipuoliskolle, tarkemmin sanottuna vuosille -87 ja -88.
– Vuonna -87 hypättiin Ruotsissa MM-tason kansainväliset kisat, joiden päätteeksi sain kuunnella Maamme-laulun keskimmäiseltä pallilta. Se oli minulle iso juttu. Ja voittotulos oli muuten uusi Suomen ennätys, Korhonen kehaisee.
Menestyminen kansainvälisessä kisassa toi seuraavalle vuodelle yhden uran kohokohdan lisää.
– Vuonna -88 laskuvarjourheilu yritti päästä mukaan olympialajiksi, ja nämä ehdokaslajithan tulevat ensin mukaan näytöslajeina. Meitä oli kuutisenkymmentä hyppääjää eri puolilta maailmaa, minä Pohjoismaiden edustajana. Menimme kolmisen viikkoa etukäteen paikalle harjoittelemaan näytöshyppyä, jonka hyppäsimme avajaisissa.
Kaiken kaikkiaan Korhonen ehti kilpaurallaan voittaa tarkkuushypyssä parikymmentä SM-mitalia, kolme mitalia kansainvälisistä kisoista ja Pohjoismaiden mestaruuden vuonna -87. Joukkuemitalit mukaan luettuna kokonaismäärä nousee helposti yli kolmeenkymmeneen.
Lisäksi Korhosen kaapista löytyy ilmailun kattojärjestö FAI:n myöntämä harvinainen Air Sport -mitali no 276.
Juhlahyppy
Vuonna 1967 alkaneen laskuvarjohyppyuransa aikana Korhonen laskeskelee hypänneensä lähemmäs neljä ja puoli tuhatta hyppyä.
– Hyppypäiväkirjan mukaan niitä on 4169, mutta todellinen määrä lienee yli kaksisataa enemmän, kun ei niitä kaikkia ole muistanut ylös kirjata.
Jos nyt vaikka lasketaan että hyppyjä olisi 4400 ja keskimäärin hypätään puolestatoista kilometristä, niin Korhonen on kiitänyt lentokoneen ja maankamaran väliä yhteensä yli 6500 kilometriä. Linnuntietä Helsingistä Malagaan ja takaisin.
Olipa tarkka määrä sitten mikä tahansa, niin hyppypäiväkirjan sivuilla hyppy numero 4169 on Korhoselle erityinen.
– Se oli juhlahyppy jonka hyppäsin Jämillä 2017 kesäkuun alussa, samana päivänä kuin 50 vuotta aikaisemmin olin hypännyt ensimmäisen hyppyni.
Viisikymmentä vuotta on keskeinen luku Korhoselle tänäkin vuonna.
– Olen Tampereen Laskuvarjokerhon perustajajäsen, ja kerho viettää 50-vuotis juhlaansa ensi kuussa.
Juhlat pidetään Tampereen Kaupungin raatihuoneella, ja Korhonen on itseoikeutettu juhlapuheen pitäjä.
– Olen pitänyt puheen jo 10-vuotis juhlista lähtien.
Tavalliselle sukankuluttajalle laskuvarjohypystä saattaa tulla ensimmäisenä mieleen pelko ja sen voittaminen. Korhonen kertoo, että hänen kohdallaan pelko väistyi aika nopeasti.
– Siinä tulee suht nopeasti vähän fatalistiksi. Että jos se pahin on tapahtuakseen, niin se tapahtuu. Ei se pelkäämällä parane. Tampereen kerho on siitä erityinen, että koko 50-vuotisen historian aikana meille ei ole sattunut yhtään vakavaa onnettomuutta oppilashyppääjälle.
Nyt on 50-vuotis juhlahypystä kulunut reilu vuosi. Sen koommin Korhonen ei ole koneesta hypännyt. Onko viimeinen hyppy hypätty?
– En tiedä, aika näyttää, Korhonen pohtii.
Teksti: Janne Leipijärvi
Loading ...
