Tulin Fuengirolaan puoli vuotta sitten elokuun alussa ja kaikki on sujunut loistavasti.
Matka ei lähtenyt käyntiin ruusuisesti, sillä olin kolmesta lomaviikosta kaksi kipeänä. Syyskuussa aloitin harjoittelun täällä toimituksessa ja kirjoitin ensimmäisen kolumnini kolme kertaa uudestaan vain, koska en uskaltanut palauttaa sitä.
Syksyn aikana kerkesin kehittyä toimittajana ja kasvaa ihmisenä. Laajensin mukavuusaluettani vain vaivaisella 4000 kilometrillä ja löysin sydänystäviä. Tulin kerran huumatuksi baarissa, toista kertaa ei kyllä tarvitse tätä kokeilla. Vuokrasin auton ja se oli vuoden paras päätös.
Sain tehdä viiden kuukauden ajan merkityksellistä työtä huippu porukassa. Testasin uusia harrastuksia, kävin manikyyrissä ja näin kuolleen delfiiniin. Kävelin kerran perhospuistolta kotiin, koska akku loppui eikä käteistä ollut… Istuin myös pari yötä päivystyksessä yhden viikon sisällä. Arvostin unta ja ruokaa liian vähän. Uin paljon. Kaikenlaista tuli siis kokeiltua, ei huono saldo minusta.
Koska yksin lentäminen ei enää tuo vatsanpohjaan satunnaisen ilmakuopan lisäksi mitään tuntemuksia, olen päättänyt hankkia ne muualta. Lähden Suomeen interrailaamalla, enkä ole suunnitellut reittiä etukäteen. Minulla ei itse asiassa ole edes junalippua vielä ja koko junailusta on muutenkin aika hatara tietopohja. Eli yksi puoliksi katsottu YouTube-video.
Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja toimittajalla ei ole kiinnostusta auttaa itseään, jos se vaatii ylimääräistä tiedon kaivelua.
Kävin jouluna Suomessa ja unohdin vaihtaa Ruumisarkku-lempinimeä kantavan matkalaukkuni rinkkaan. Tämän lisäksi ainoan reppuni vetoketju petti jo marraskuussa ja loput kamat on tungettava aina yhtä ihanaan putkikassiin. Selkä on Suomeen päästyä varmasti vähintäänkin yhtä vino, kuin Janne Leipijärven huumori.
Voi siis sanoa, että olen valmistautunut tulevaan matkaani juuri niin hyvin, kuin yleensäkin tällaisiin itseaiheutettuihin yllätyskäänteisiin valmistaudutaan. Se on fifty-sixty, joko tästä tulee tähänastisen vuoden karmein virhe tai paras päätös.
Vuotta on onneksi vielä niin reippaasti jäljellä, että oli lopputulos kumpi vain, ehdin sen saavutuksen varmasti ylittämään moninkertaisesti. Itseäni saa vain syyttää, jos minut kohta löytää keräilemässä viimeisiä hermon riekaleita jostain päin Eurooppaa.
Toivottakaa siis onnea tai vaikka epäonnea, jos se teitä enemmän ilahduttaa.
Loading ...
