Yllätys ei ollut se, että keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä jättää tehtävänsä. Uutinen olisi ollut jatkohaluista ilmoittaminen.
Keskustan tulos eduskuntavaaleissa oli puolueen historian huonoin. Vielä kun Sipilän motto oli tulos tai ulos, ei jatkolle löytynyt uskottavia edellytyksiä.
Sipilä nousi Mari Kiviniemen jälkeen keskustan johtoon. Kannatus raapi tuolloin pohjamutia ja sisäinen hajaannus repi väkeä eri suuntiin.
Politiikan ulkopuolelta haalittu diplomi-insinööri kakkaroineen oli kuin taivaan lahja keskustalle. Hän toi ummehtuneeseen tilaan raikkautta ja uusia tuulia. Väki innostui, rivit suoristuivat ja kansa kuittasi tapahtuneen kannatuksen kasvulla.
Sipilässä nähtiin uudistaja, poliittisista kiistoista vapaa pragmaatikko, joka vannoo yhteistyön nimeen.
Hihat heilumaan ja Suomi kuntoon, hän pauhasi.
Nyt, runsaat neljä vuotta myöhemmin, mies poistuu politiikan parrasvaloista lyötynä kehäraakkina.
Sipilän lähti hallituksensa kanssa remonttihommiin toimitusjohtajan ottein. Hän halusi nopeasti tuloksia. Vähemmälle huomiolle jäivät toiminnan sivujuonteet, kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tulonsiirroista riippuvaisten väestöryhmien elämän kurjistuminen.
Tärkeintä oli julkisen talouden tasapaino ja työllisyys.
Asiakysymykset olivat silti vain osasyy keskustan heikkoon menestykseen. Toinen puoli syntyi politiikan henkilöitymisestä. Pääministeri on jatkuvasti julkisuudessa. Kasvot kuluvat. Nekin asiat, mitkä alkuun katsottiin hyveiksi, muuttuvat helposti rasitukseksi.
Uutuuden raikkaus rähjääntyy tv-lamppujen loisteessa, olkoon henkilö kuka tahansa. Sipilän edeltäjä Alexander Stubb oli yksi hyvä esimerkki kasvojen kulumisesta.
Miehen urheilullisuus ja kovat suoritukset muovasivat hänen julkisuuskuvaansa dynaamisena johtajana, jolla oli lisäksi koulutusta ja kielitaitoa. Suosio oli valtava.
Pääministerinä urheilullisuudesta tuli nopeasti rasite, jopa vitsin aihe, ja hänen tapansa puhua itsevarmasti ja virheettömästi koettiin ylimielisyydeksi ja elitistiseksi.
Kansa lakkasi tykkäämästä ja kokoomuksen kesäkokouksessa hän sai tehdä tilaa Petteri Orpolle.
Jotain kertoo sekin, että paljon esillä olleista puoluejohtajista Orpo ja SDP:n Antti Rinne saivat ääniä puolet vähemmän kuin puolueittensa parhaiten menestyneet. Samalla ryhdyttiin kulisseissa polemisoimaan mahdollista puheenjohtajien vaihtoa seuraavissa puoluekokouksissa.
Rinteen tilalle väläytetään Sanna Marinia, joka kokosi 20.000 äänipotin. Kokoomuksessa taas Antti Häkkänen nähdään tulevaisuuden kykynä. Yli 20.000 äänellä hänet nähdään vilkuilevan Orpon takana.
On jopa huvittavaa, että samalla kun Antti Rinne vasta lähtee tunnustelemaan mahdollisia hallituskumppaneita, niin jo puhutaan mahdollisesta seuraajasta.
Politiikka on murroksessa niin puolueiden kannatuksen kuin poliitikkojenkin suhteen. Enää ei ole kolmea suurta vaan viisi keskisuurta, joiden järjestys voi vaihtua vaaleista toiseen.
Politiikasta ei voi myöskään rakentaa uraa kuten ennen. Eduskunnassa saatettiin istua vuosikymmeniä ja ministeriydet toistuivat, vaikka hallitukset vaihtuivat.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
