Lokakuun alussa onnistuin murtamaan vasemman käteni olkaluun toistamiseen. Edelliskerrasta oli tosin vierähtänyt aikaa lähes 46 vuotta.
Tiesin heti onnettomuuden jälkeen, mitä oli tapahtunut ja soitin itse paikalle ambulanssin 112:sta. Málagan Carlos Hayan sairaalassa meni sitten seuraavat kahdeksan tuntia. Ensin odotettiin, sitten kuvattiin ja lopulta käteeni laitettiin kipsi.
Eikä mikä tahansa kipsi, vaan sellainen 70-luvulta tuttu painava mötikkä, jonka takia kävely oli toispuolista, ja vasen olkapääni kohosi väkisin kaikkien nykyoppien vastaisesti ylöspäin, vaikka kuinka yritin pitää sitä samassa tasossa oikean puolisen olkapääni kanssa.
Kipsauksen aikana kysyin traumatologilta, että voinko matkustaa parin päivän kuluttua Suomeen hoitamaan ennakkoon sovittuja asioita. Sain luvan. Sovimme, että käteni leikataan – jos siihen on tarvetta – sitä seuraavalla viikolla.
Lentopäivänä kävin vielä uudelleen ensiavussa. Olisin halunnut, että raskasta kipsiä kevennetään. Nuori lääkäri – sattumalta sama, joka laittoi kipsin – totesi, ettei kipsiä voi pienentää.
Saavuttuani Suomeen painelin ensimmäiseksi Helsingin Haartmanin sairaalan päivystykseen. Sain puhuttua itseni sisään, vaikka kyseessä ei ollut akuutti ongelma.
Lääkärit katsoivat hetken kipsiäni ja päättivät vaihtaa sen nykyaikaiseen tukisiteeseen. Ruotsalainen tukiside oli valmistettu hengittävästä kankaasta ja muovista ja sitä pystyi itse säätämään tarrakiinnikkeiden avulla tiukemmaksi tai löysemmäksi. Säätömahdollisuus tuli tarpeeseen, kun käsi alkoi turvota.
Carlos Hayasta soitettiin, että espanjalaiset lääkärit olivat itsenäisesti tehneet päätöksen käteni leikkauksesta. Haartmanin sairaalan henkilökunta taas halusi lähettää minut vielä Töölön tapaturma-asemalle konsultaatioon, jossa kerrottaisiin leikkaukseen liittyvistä riskeistä ja kysyttiin mielipidettäni siihen.
Suomalaislääkärit olisivat olleet valmiita operoimaan minut heti seuraavalla viikolla, mutta se olisi vaatinut erikoisluvan Espanjasta, koska kuulun paikallisen sairaanhoidon piiriin. Totesin, että lennän alkuperäisen suunnitelman mukaan takaisin Málagaan leikattavaksi.
Kahdella edellisellä kerralla minut oli operoitu Helsingissä Eiran yksityissairaalan leikkauspöydällä. Molemmilla kerroilla saavuin paikalle vasta aamulla vähän ennen leikkausta. Carlos Hayan julkiseen sairaalaan pyydettiin kirjautumaan sisään jo edellisenä iltana juuri ennen kello 20.30 tarjoiltavaa päivällistä.
Alkuruoaksi oli kasvissosekeittoa, pääruoaksi kanaa ja jälkkäriksi jogurttia. Lämpimät ruoat oli suojattu niin tiukalla muovilla, etten saanut niitä auki, koska vasemmassa kädessä ei ollut resistenssiä. Kyynärvarsi riippui olkavarren jatkona kuin miehen toimintakyvytön sukupuolielin.
Kun hoitaja viimein ehti paikalle avaamaan ruoat, niin kysäisin häneltä, josko saisin jotain juomista. Vastaus tuli välittömästi: Käytävässä on juoma-automaatti. Toisin sanoen sairaalan kahvilasta saa olutta tai vaikka viskigrogin, mutta osastolle pitää ottaa oma vesipullo mukaan.
En ehtinyt pohtia ongelmaa kauaa, kun naapuripedissä maanneen miehen vaimo kävi automaatilla. Kysymättä minulta mitään hän toi pöydälleni puolentoista litran pullon kirkasta. Nainen oli kuullut kysymykseni hoitajalle.
Kolme yötä hurahti nopeasti, sillä onneksi olin tajunnut ladata iPadilleni elokuvia. Sairaalassa ei tietenkään ollut wifi-verkkoa ja tv oli maksullinen – tosin vain kolme euroa vuorokausi.
Vierailijoita osastolla lappasi aamusta iltaan ja naapurini vaimo nukkui yönsä huoneemme nojatuolissa. Silloin kun vaimo ei hoitanut miestään, nainen auttoi minua. Hän vaatimalla vaati avata lautaseni suojamuovit ja vei tyhjän tarjottimeni pois ennen kuin hoitajat ehtivät tehdä sen tai sitten hän oli asentamassa puhelimeni laturia seinään. Hyvä, ettei taluttanut vessaan.
Hallituksen energian säästötoimet näkyivät siten, että ilmastointi oli kytketty pois päältä, vaikka tämän vuoden lokakuussa ilma oli yllättävän kosteaa. Jouduimme pitämään käytävään johtavan oven auki. Onneksi äänet ja huudot eivät ole koskaan häirinneet nukkumistani.
Aamu-unisena pidin myös siitä, että iltatee tarjoiltiin kello 23.00-23.30 välisenä aikana ja aamiainen vasta kello 10.00. Osastolla ei myöskään tarvinnut käyttää hengityssuojainta.
Motorisoitu sänky, hyvät leffat, täysihoito, pään sekoittava lääkitys, nätit ja mukavat hoitajat, jotka puhuttelivat etunimellä, saivat tuntemaan oloni kotoisaksi. Olihan sairaalareissu omanlaisensa staycation eli suomeksi maksimissaan päivämatkan päässä kotoa vietetty miniloma, jos ei mieti kättä edelleen piinaavaa kipua ja sen motoriikan kuntouttamista.
Loading ...
